Kategoria: Blogi

Jotta he olisivat yhtä – eikä ketään jätetä
Julkaistu 5.12.2023

Joka vuosi näihin aikoihin siirtyy liekki lyhdystä lyhtyyn. Itävaltalainen lapsi hakee liekin Betlehemistä, Kristuksen syntymäkirkosta. Partiolaiset levittävät tätä Betlehemin rauhantulta kaikkialle maailmaan. 

Edesmennyt presidentti Ahtisaari sanoi, että kaikki konfliktit voidaan ratkaista. Se tulee näin Itsenäisyyspäivän aikaan varsin lähelle. Messukylän kirkon tornissa oli nimittäin keväällä 1918 punaisten konekivääri, jolla tulitettiin Takahuhdin peltojen yli lähestyviä valkoisia. Kirkossa näkyvät yhä taistelun jättämät haavat, luotien jäljet. 

Kirkon tornin juurella, sisällissodan keskeisellä taistelupaikalla, ovat sankarihaudat. Itsenäisyyspäivän sanajumalanpalveluksen jälkeen järjestöt kokoontuvat sankarihaudoille kunnianosoituksiin. Siitä jatketaan ensin valkoisten haudalle ja edelleen punaisten haudalle. Nykyään punaistenkin hauta on hautausmaan puolella. Vuonna 1918 Messukylän kirkkoherra teki selväksi, että ihmisiä ei haudata mäen alle suohon, vaan mäen päälle kovaan maahan. Tuolloin vielä kirkkomaan aitojen ulkopuolelle.

Tänä vuonna kaikissa Tampereen seurakunnissa on avattu kirkkojen ovia kaikkien parien vihkimiselle. Tämä arvokysymys jakaa kirkkoa eikä se kivuttomasti mennyt yhdessäkään seurakunnassa. Messukylässä kirkkoherra siirsi päätöksen tuomiokapitulin ratkaistavaksi. Vaatii aina luonnetta toimia ajan virtaa vastaan, vaikkei olisi kysymys sisällissodan jälkeisestä kostonhimosta.

Jälkeen päin ajateltuna tämä meni Messukylässä niin kuin pitikin. Kaikki osapuolet tulivat kuulluiksi. Kaikki näkökulmat tunnustetuiksi. Piispalle jäi tehtäväksi esittää vähiten huonoa ratkaisua, josta saatiin samalla ennakkotapaus. 

Messukylän kirkko ja sen ympäristö on näkyvä ja kouriintuntuva muistutus siitä, mihin voidaan joutua, jos annetaan yhteiskunnan polarisoitua. Se muistuttaa myös, mitä saavutetaan, jos haetaan yhteyttä. Vaikka sitten pakon edessä. Siksi tällaiset kysymykset on pakko pyrkiä ratkaisemaan toista osapuolta ja sen ajattelua kunnioittaen. Samalla omasta vakaumuksesta kiinni pitäen. 

Riitta Niemistö

Kirjoittaja on viisikymppinen kolmannen kauden luottamushenkilö, jonka mielestä on vaikea olla vaatimaton, kun on Messukylästä.

Ovet kiinni, viimeinen sammuttaa valot

Julkaistu 15.5.2023

Tammikuussa reilu vuosi sitten lukitsin partiokolon oven viimeisen kerran. Kaukajärven seurakuntatalosta oli luovuttu. Se jäi rakennusyhtiön haltuun odottamaan purkamista. Kaukajärven kolon toiminta jatkui kerrostalon kerhohuoneessa. 

Kirkossa eletään luopumisen tunnelmissa muutenkin. Rakennemuutoksen aikaan ihmiset muuttivat lähiöihin. Suuret ikäluokat olivat työiässä ja huollettavia vähän. Talous kasvoi. Pelloille ja metsiin rakennettiin lähiöitä. Kirkot jäivät vähän syrjään ja lähiöihin rakennettiin uusia tiloja: seurakuntataloja ja jopa kirkkoja. Nyt ei pienten ikäluokkien veroilla ole enää varaa säilyttää peruskorjausta vaativaa rakennuskantaa. 

Maksavien jäsenten määrä kirkossa putoaa myös toista kautta. Omakaan puolisoni ei kuulu kirkkoon, erosi joitakin vuosia rippikoulun jälkeen isänsä ja veljiensä jalanjäljissä. En ole muuta selitystä saanut kuin että tuonaikainen pohjoissavolaisen seurakunnan kirkkoherra oli sen verran muita parempi ihminen, ettei hän halunnut kuulua tämän johtamaan seurakuntaan.

Avioiduimme maistraatissa eräänä perjantaina ja lauantaina hääjuhla alkoi avioliiton siunauksella Messukylän kirkossa. Näyttävin ero vihkimiseen oli, ettei minua luovuttanut kirkossa mies miehelle. Isääni se ei haitannut: hän sanoi luovuttaneensa minun suhteeni jo, kun olin kahden. Tarkkakorvainen huomasi myös, ettei meitä enää kirkossa julistettu uudestaan aviopuolisoiksi ja kysymykset tehtiin jo avioituneelle parille.

Kun me avioiduimme, ei kirkko millään tavalla markkinoinut jo solmitun avioliiton siunaamista vaihtoehtona. Ajatus kai on, että avioliittoon vihkiminen olisi jonkinlainen sisäänheittotuote. Se ei toiminut kohdallamme. Kirkossa kävimme hääjuhlan alussa siksi, että avioliiton siunaaminen oli minulle tärkeää. Lankomiehille ja rouville kuulemma riittikin pelkkä vihkiminen maistraatissa.

Facebookin uutisvirrassa tuli vastaan uutisotsikko, jonka mukaan uskonnottomuus periytyy vahvemmin kuin uskonnollisuus. En avannut uutista, koska se tuntui nyt, parisenkymmen vuotta myöhemmin, kovin masentavalta. Osui liian lähelle. Kyllä lapset huomaavat, mitä kirkko opettaa ja miten se toimii, vaikka äiti parhaansa yrittäisi viedä sanomaa eteenpäin.

Kirkolliskokouksen enemmistö olisi jo valmis vihkimään kaltaisemme parit, mutta tämä vaatisi määräenemmistöpäätöksen ja iso vähemmistö haraa vastaan. Olen kuullut kerrottavan, että meidän avioliittomme voi kyllä siunata, mutta itse vihkiminen, hallinnollinen toimenpide, se ei ole mahdollinen, koska avioliittomme ei ole kristillinen avioliitto. 

Kerrankin voin siteerata suoraan apostoli Paavalia. Hän kirjoitti, että kristitty vaimo pyhittää miehensä. Pieni ääni sisälläni kyllä sanoo, että teksti syntyi aika erilaisessa historiallisessa tilanteessa. Yhteistä ajallemme kuitenkin on, että Paavalin tekstit eivät syntyneet yhtenäiskulttuurin keskellä.

Jos kirkon päätöksenteossa jatketaan menneiden perään haikailua, jäsenmäärä sen kun kutistuu. Kirkko menettää makunsa ja heitetään pois turhana. Siksi on tärkeätä, ettei kirkkojen ovia suljeta sellaisten parien edessä, jotka haluavat päästä vihille nimenomaa kirkossa. 

Suomessa ensimmäisen kerran nainen pyysi pappisvihkimystä 1950-luvulla ja vuonna 1963 kirkolliskokouksen enemmistö olisi sen hänelle suonut. Vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin saatiin määräenemmistö. En siis pidätä hengitystäni odotellessa, milloin kirkko on valmis vihkimään kaikki rippikoulun käyneet jäsenensä avioliittoon, avioituivatpa he kenen hyvänsä kanssa. 

Riitta Niemistö

Kirjoittaja on viisikymppinen kirkkovaltuutettu Messukylästä sekä kahden ainakin toistaiseksi kirkkoon kuuluvan teinin äiti.

Sukupuolikiintiöiden aika on ohi

Julkaistu 5.2.2023

Kun seurakuntavaalit on käyty, käydään toiset vaalit. Sopuvaalit. Sovitaan, miten paikat yhteisessä kirkkoneuvostossa, johtokunnissa, asiantuntijaryhmissä, toimikunnissa ja jopa seurakuntayhtymän omistamien taloyhtiöiden hallituksissa jaetaan. Näistä ei tietenkään ole mikään pakko sopia, mutta yleensä sopimalla saadaan parhaiten poliittisia voimasuhteita vastaava tulos.

Kun paikkoja jaetaan, ei riitä, että löytyy erinomainen ehdokas oikeasta ryhmästä. Myös juridisella sukupuolella on väliä. Kun koko ajan isompi ja isompi osa valituista on naisia, tasa-arvolakia onkin alettu kutsua myös miestensuojasäännökseksi. 

Väistämättä sitä miettii, että onko aika ajanut jo sukupuolikiintiöistä ohi. Valtakunnanpolitiikassakaan ei johtajan sukupuoli ole iso asia. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ongelmat liittyvät jo ihan muihin asioihin kuin niihin, mitä ratkomaan sukupuolikiintiöt luotiin. Joka lomakkeessa alkaa olla sukupuolta kysyttäessä myös vaihtoehdot muu ja en kerro.

Partiotyttöliike oli aikoinaan yksi edelläkävijä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymyksissä. Tyttö- ja poikaliikkeet yhdistyivät reilut 50 vuotta sitten, vuonna 1972. Tuolloin luotiin hyvin selkeät rakenteet varmistamaan, että tyttöjen ja poikien ääni kuului yhdenvertaisesti. Erityinen yksityiskohta oli, että kolkkajohtajina toimineita naisia, tyypillisesti poikien äitejä, ei tyttöliikkeen vaatimuksesta laskettu tyttöjen edustajiksi.

Olin viidentoista, kun tasa-arvolaki kiintiöineen säädettiin. Mietin nuorena jatkuvaa parkua siitä, miten vaikeaa oli löytää kumpaakin sukupuolta vähintään 40 prosenttia. Partiolaisilla on kaikissa päätöksentekoelimissä sukupuolet tasan. Niin Hämeen Partiolaisten kuin Tampereen Partiolaisten hallituksissa piti olla yhtä monta tyttöä ja poikaa. Puheenjohtajaksi valittiin vuorotellen tyttö tai poika.

Kun 2000-luvulla valtaosa partiolippukunnista alkoi olla yhteislippukuntia, erillisjärjestöjen sopima järjestely tuntui aikansa eläneeltä. Lähinnä kaupungeissa on vanhoja, perinteikkäitä erillislippukuntia, mutta muuten hallinnossa on kaikista kiintiöistä luovuttu. 

Seurakuntaneuvoston valmisteluryhmää valittaessa kysymys tasa-arvolaista nousi myös esiin. Meillä Messukylässä on on16-päisessä seurakuntaneuvostossa ylipäätään vain neljä miestä kolmessa ryhmässä; kahdesta ryhmästä meni läpi vain naisia. Tasa-arvolakia tiukasti tulkittaessa viisihenkiseen valmisteluryhmän jäsenistä kumpaakin juridista sukupuolta pitäisi valita vähintään kaksi. Eli vähintään puolet miehistä tai vähintään joka seitsemäs nainen.

Ennen tasa-arvolakia olisi hyvinkin saattanut käydä, että valmisteluryhmään olisi valittu kaikki seurakuntaneuvoston miehet. Varmasti olisi löytynyt selittäjiä todistamaan, miten nämä miehet nyt vain ovat paras valinta. Tällaisia puheita ja käytäntöjä torppaamaan tasa-arvolaki aikoinaan säädettiin.

Tasa-arvolaista päättää eduskunta. Odottelen tässä, josko eduskunnasta löytyisi poliittista rohkeutta toteamaan, että kiintiöt ovat täyttäneet tehtävänsä ja niiden kategorisesta soveltamisesta voidaan luopua. Luulen, etten näe tämän tapahtuvan, mutta ehkäpä lapseni näkevät.

Riitta Niemistö

Kirjoittaja on viisikymppinen kolmannen kauden luottamushenkilö ja elämäntapapartiolainen Messukylän seurakunnasta

Arpa on heitetty ja kansanvalta puhunut

Julkaistu 24.11.2022

Siitä on kohta kaksikymmentä vuotta, kun väittelin tohtoriksi. Samoin kaksikymmentä vuotta sitten tuli samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröiminen mahdolliseksi. Vastaväittäjä halusi tavata minut ennen väitöstä. Hän tuntui jännittävän kovasti tapaamista. Mietin, että minunhan tässä pitäisi jännittää. 

Selvisihän se, mikä professorismiestä niin kovasti jännitti. Hän oli rekisteröinyt parisuhteensa ja esiintynyt Maikkarin uutisissa. Hän halusi tietää jo ennen väitöspäivää, miten suhtaudun. Lopputulemana oli varsin rento väitös. 

Toistakymmentä vuotta myöhemmin tuli itku silmään, kun Tahdon 2014 -lakiesitys oli hyväksytty. Olin asettunut ensimmäistä kertaa ehdolle seurakuntavaaleissa ja kirjoittanut vaalikoneeseen, että kirkon pitäisi vihkiä kaikki parit samalla kaavalla, päätti eduskunta mitä hyvänsä. Kirjoitin, että kirkon pitäisi olla tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymyksissä edelläkävijä, kuten Jeesuskin oli.

Heti ensimmäisessä ryhmäkokouksessa iski todellisuus täysillä. Olin ehdolla asettuessani kysynyt, että mites tää avioliittokysymys. Olin saanut vastaukseksi, että seurakuntaväki on nimenomaa yhdistynyt seurakuntaväki eikä anna opillisten asioiden jakaa. Mies naapuriseurakunnasta teki selväksi, että mehän ei Tulkaa kaikki -ryhmän kanssa yhteistyötä tehdä. Yritin sanoa vähän vastaan, mutta en saanut tukea.

Kolme vuotta myöhemmin minua ehdotettiin mukaan tekemään vaaliohjelmaa. Tein heti selväksi, että tämä avioliittokysymys on sitten kynnyskysymys. Messukylän seurakuntaväki olikin moniääninen ryhmä, mutta muissa Tampereen seurakunnissa Kaikkien kirkko irrottautui seurakuntaväestä. Meillä Messukylässä taas konservatiivit eivät sopineet kanssani samaan ryhmään.

Viime talvena päätös vaihtaa ryhmää oli vaikea, mutta sitä helpotti pari omaa avioliittokantaansa paasannutta miestä. Pitkään näytti, että olisin Kaikkien kirkon ainoa ehdokas Messukylässä. Lopulta saatiin seitsemän erinomaista ehdokasta. Meistä kolme tuli valituiksi. Yhteisessä kirkkovaltuustossa Kaikkien kirkko on suurin ryhmä. Messukylässä seurakuntaväen hajoaminen on hyödyttänyt eniten Kokoomusta.

Suurin osa päätöksentekoon tulevista asioista on varsin käytännöllisiä. Asioiden hoitaminen vaatii yhteistyötä ja vuoropuhelua. Muissa ryhmissä on paljon ihania sydämellisiä kristittyjä. Erimielisyyden edes avioliittokysymyksessä ei saa antaa estää yhteistyötä sellaisissa asioissa, joista olemme samaa mieltä. 

Olo on helpottunut ja toiveikas. Haluaisin sanoa, että elämme jo maailmassa, jossa kenenkään ei tarvitse väitöksen alla jännittää muuta kuin itse väitöstä. Siihen suuntaan ainakin ollaan menossa. Kirkossakin. 

Kiitos kaikille ehdokkaille, vaalityötä tehneille ja, ennen kaikkea, kaikille, jotka näissä vaaleissa äänestitte! Yhdessä teimme upean tuloksen.

Riitta Niemistö

Kirjoittaja on kohta kolmannen kauden luottamushenkilö ja elämäntapapartiolainen Messukylän seurakunnasta

Kaikki saavat tulla

Julkaistu 17.11.2022

Kirkko kutsuu mukaan kaikkia ihmisiä. Kirkossa on aina ymmärretty, että sanoma Jeesuksesta on Jeesuksen itsensä antaman tehtävänannon mukaan tarkoitettu kaikille ihmisille kaikkialla maailmassa kaikkina aikoina. Ajatus on hieno – itse asiassa ennenkuulumaton – ja siksi Jeesuksen sanoma jokaisen ihmisen äärettömästä arvosta ja yhdenvertaisuudesta muiden ihmisten kanssa lähti valloittamaan maailmaa.

Vuosikymmenten aikana olen kuitenkin ollut usein tilanteessa, jossa tätä kaikkea on rajoitettu tavalla taikka toisella. Seurakunnan yhteinen jumalanpalvelus on pienoiskuva koko kirkosta. Vanhemmat ihmiset ovat sisäistäneet pukeutumis-, ulkonäkö- ja käyttäytymiskoodit, joita kirkkoon meneminen edellytti ja joidenkin mielestä edellyttää edelleen. Moni varoo vieläkin pukeutumasta kovin värikkäästi silloin, kun suuntana on pyhäkkö. Monesti olen joutunut puolustamaan nahkatakeissaan kirkkoon tulleiden oikeutta olla mukana.

Lapsiperheiden vanhemmat kokevat yhä paheksuvia katseita, jos rohkaistuvat lähtemään seurakunnan yhteiseen kokoontumiseen eläväisen jälkikasvunsa kanssa.

Kovin tumman ihonvärin kanssa on myös uskaliasta yrittää kuulua tuohon kaikkien joukkoon Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Pappina olen myös saanut selitellä sitä, miksi jonkun ei-kristityn on sallittu tulla seurakunnan hengellisen elämän ja uskon perusasioiden äärelle. Eivätkö nämä aarteet ole tarkoitettu vain kristityille, luterilaisille suomalaisille?

Kirkko on aina rajannut kirkon eri jäsenten mahdollisuuksia päästä osallisiksi kristityille kuuluvista armon ja siunauksen välineistä. Edelleen voi löytyä pappeja, jotka eivät halua vihkiä eronneita, kastaa avoparien lapsia tai hyväksyä heitä kummeiksi. Ulkopuolelle jäävät myös ne, joiden parisuhde ei ole perinteinen miehen ja naisen suhde. Sukupuoli on määrittänyt ja määrittää mitä kirkossa voi ja saa tehdä.

Ne, jotka määrittelevät tuon ryhmän ”kaikki”, määrittelevät myös sen, kuka saa osallistua kyseisen määritelmän tekoon tai kenen mielipidettä kysytään ja kuunnellaan. Ne, jotka eivät kuulu tähän rajattuun ryhmään ”kaikki”, marginalisoidaan kaiken ulkopuolelle.

Erilaista rajaamista harjoittavat perustelevat ajatuksiaan ja ratkaisujaan ”raamatullisuudella”, sillä mitä ja miten he ovat Raamatun sanoman ymmärtäneet tai haluavat jatkaa sen ymmärryksen valossa, jonka joku joskus on Raamattua lukiessaan oivaltanut.

Tällaiseen ”raamatullisuuteen” sisältyy samalla epäluterilainen ajatus, jonka mukaan ihmisten ei pitäisi itse lukea Raamattua, koska pelkona on, että he ymmärtävät sen ”väärin”. Luther ajatteli päinvastoin. Luther halusi, että kaikki voisivat lukea Jumalan Sanaa itse omalla äidinkielellään. Siksi Raamattu piti kääntää jokaisen omalle kielelle ja siksi ihmiset piti opettaa lukemaan. Luther piti tärkeänä, että jokainen saa itse olla suoraan Jumalan ja Jumalan Sanan puhuttelussa. Luther tiesi, että Jumala puhuu eri ihmisille eri tavoin ja että aika ajoin kirkossa täytyy ottaa uusi suunta, kun on saatu uutta ymmärrystä Jumalan luomasta maailmasta sekä Jumalan viestistä meille ihmisille.

Kaikkien kirkko -ryhmä haluaa herätellä meitä testaamaan omia asenteitamme ja tapaamme ymmärtää kristinuskon sanoma omassa ajassamme. Keiden mielipiteitä ja kokemusta kirkossa kuuluu kuunnella? Ketkä saavat puhua omasta puolestaan? Keitä ovat ne ”kaikki”, joita haluat kutsua mukaan Jumalan kasvojen eteen tasavertaisina Jumalan luomina ihmisinä?

Auni Kaipia, rovasti, Urjalan seurakunnan vs. kirkkoherra, Punkalaitumen seurakunnan vt. kirkkoherra. Työtä kirkossa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta kohta 40 v.