Raamatunlukutaito

Viime syksyn seurakuntavaalien vaalikoneessa oli väite: ”On paljon kysymyksiä, joihin Raamatusta ei voi etsiä vastauksia.” Yllätyksekseni jotkut ehdokkaat olivat asiasta ”täysin eri mieltä”.

Raamattu on nimittäin varsin epäkäytännöllinen manuaali arkielämän pulmatilanteisiin. Ohjekirjan pitäisi olla mahdollisimman yksitulkintainen, johdonmukaisesti etenevä ja mieluiten kuvitettu. Ei Raamatun avulla voi koota huonekaluja. Kukaan ammattitaitoinen kirjastonhoitaja ei sijoittaisi Raamattua keittokirjojen tai kasvioppaiden joukkoon.

Kyllä Raamatusta ohjeitakin löytyy, mutta sen kaikkien osien lukeminen opaskirjana ei tee oikeutta sen tekstuaaliselle monipuolisuudelle. Tämän opin muutama vuosi sitten, kun pidin taiteentutkijoiksi opiskeleville luentoa Raamatusta kirjallisuutena.

Kurssin aiheena ei ollut enempää eikä vähempää kuin länsimainen kulttuuri, eikä Euroopan taidehistoriaa voi ymmärtää tuntematta Raamattua. Opiskelijoilla on alkanut ilmetä puutteita Raamattu-tietoudessa. ”Juudaksen suudelmakin” oli kuulemma tulkittu hellyyden osoitukseksi. Pelvolla kuvittelen, miten monin tavoin väärin käsitteen tuhlaajapoika voi ymmärtää, jos ei tunne alkuperäistä tarinaa.

Luentoa valmistellessa lueskelin Kari Kuulan, Martti Nissisen ja Wille Riekkisen kirjaa Johdatus Raamattuun. Opin, että Raamattu sisältää monta kirjaa, jotka kaiken lisäksi edustavat eri kirjallisuudenlajeja: on runoutta, historiaa, elämäkertoja, ennustuksia, kirjeitä ja monia muita.

Jos ottaa Raamatun käteensä ja avaa sen summittaisesta kohdasta, ei välttämättä havaitse, mistä kirjasta ja mistä tekstilajista on kyse. Lukutaidon kannalta tuollainen lukustrategia onkin aivan järjetön.

Tekstilajin tunnistaminen on nimittäin lukutaidon avain. Se on myös yksi ensimmäisiä asioita, joita tähdennetään esimerkiksi äidinkielen ylioppilaskokeeseen valmistautuville abiturienteille. Ennen kuin voi käyttää aineistossa olevaa tekstiä lähteenään, on pääteltävä, onko kyse fiktiosta vai faktasta, subjektiivisesta mielipiteestä vai esimerkiksi tutkimusraportista.

Lyhyesti sanoen kyse on lähdekritiikistä. Tiedonlähteenä kolumni vastaa aivan erilaisiin kysymyksiin kuin vaikkapa viranomaistiedote. Fiktiosta voi oppia ihan muita asioita kuin tietokirjallisuudesta.

Samasta syystä psalmejakaan ei pidä lukea kuin käyttöopasta, sillä se ei tekisi oikeutta niiden ominaislaadulle. Psalmit ovat runoutta, joka ei monimerkityksisenä kirjallisuudenlajina todellakaan sovellu ohjeiden antamiseen. Mutta lukijansa se saa ajattelemaan, toisinaan jopa uusin tavoin.

Tekstilajin huomioon ottaminen ei tietenkään tarkoita, ettei Raamatun runoista voisi saada lohtua tai apua elämäänsä. Runojen lukemisessa – noin muutoinkin – on se hieno puoli, että se herkistää kuulemaan asioita, jotka eivät välttämättä ole helposti puettavissa sanoiksi. Runous kurkottaa kielen tuolle puolen, ja epäilemättä myös siihen suuntaan, jonne kristitty maailman pahuutta huokaillessaan tähyää.

-Olli Löytty

Artikkeli kategoriassa

Toisenlainen näkökulma uskontodialogiin

Uskontodialogi tarkoittaa eri uskontojen tasavertaista kanssakäymistä. Siihen kuuluu keskustelua ja yhdessä toimimista arkisissa ja virallisissa yhteyksissä. Keskeistä uskontodialogissa on toisen uskonnon ja kulttuurin ymmärtäminen, toiselta oppiminen ja samalla oman katsomuksen tutkiminen. Tavoitteena uskontodialogilla on erilaisuuden hyväksyminen ja rauhan edistäminen yhteiskunnassa sekä ihmisten välillä.  Uskontodialogin tavoite on myös lisätä toisen uskonnollisten näkemysten ymmärtämistä ilman pelkoa siitä, että jompikumpi osapuoli joutuisi tinkimään omista periaatteistaan. Tällaisessa dialogissa ei ole oikeassa olemisen pakkoa eikä toisia yritetä käännyttää, vaan kunnioitetaan toisten näkemyksiä.

Katolista uskontodialogia

Tarve uskontodialogiin syntyi katolisessa kirkossa Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen. Silloin havaittiin, että tarvittiin oikeaa, ei asenteellista, tietoa juutalaisuudesta. Havaittiin, että pahin este uskontodialogille on tietämättömyys. Nykyään kaikkien maailmanuskontojen ja myös alkuperäiskansojen uskontojen kanssa käydään aktiivista keskustelua. Vatikaanin näkemyksen mukaan Pyhä Henki on läsnä myös katolisen kirkon ulkopuolella. Lähtökohtana kaikelle kanssakäymiselle on kunnioitus kaikkien, myös eri uskontojen kannattajien, ihmisarvoa kohtaan. Vain siten voi aito dialogi onnistua.

Kristinuskon sisäinen moninaisuus

Maailmalla on tiedostettu myös kristinuskon sisäisen dialogin tarve. Kristinusko on suurin maailmanuskonnoista, mutta todennäköisesti sisäisesti hajanaisin. Tällaista uskonnon sisäistä dialogia kutsutaan intradialogiksi. Erityisen huolissaan ollaan protestanttisen evankelikaalisuuden asenteesta katolista kirkkoa kohtaan. Katolinen kirkko ja Kirkkojen Maailmanneuvosto nähdään monasti noissa piireissä antikristuksena tai Saatanana. Samanlaista ajattelua on jossakin määrin havaittavissa ihan tavallisten konservatiivien ja liberaalien välillä puolin ja toisin kirkkokunnasta riippumatta. Intradialogille on siis ilmeinen tarve kristinuskon sisällä. Jos koko kristinusko on hajanainen, on myös yksittäisten kirkkokuntien sisällä moninaisuutta. Intradialogille olisi tilausta myös Suomen luterilaisessa kirkossa.

Kaikki kirkkokunnat muodostavat yhdessä yhden pyhän ja yhteisen kirkon. (… unam sanctam catholicam et apostolicam Ecclesiam.) Ollakseen Kirkkojen Maailmanneuvoston jäsen ja siis kristitty kirkko, kirkkokunnan on hyväksyttävä yhteiset uskontunnustukset. Luulisi keskinäisen kunnioituksen jostakin löytyvän. Ainakin teoriassa kaikilla on yhteinen uskon fokus. Yhteistä agendaa on etsitty myös ilmastonmuutoksen torjunnasta. Maailma on kaikille kristityille yhteinen.

Dialogi käytännössä

Yksinkertaisinta dialogia on arjendialogi. Se tapahtuu ruohonjuuritasolla normaalina ihmistenvälisenä vuorovaikutuksena. Tekojendialogilla on selkeä yhteiskunnallinen värityksensä. Se viittaa erityisesti toimivaan uskonnollisuuteen. Varsinainen uskontodialogi on virallista teologista asiantuntijoiden käymää vuoropuhelua. Luonteeltaan tällainen dialogi on akateemista. Omanlaistaan dialogia on spiritualiteettidialogi. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että voi harjoittaa omaa uskontoaan toisen uskonnon kontekstissa. Tällaista voisi olla kristityn harjoittama sisällöltään kristillinen mietiskely buddhalaisessa luostarissa.

Paavi ja uskontodialogi

Paavi Franciscus on osoittautunut varsinaiseksi uskontodialogiseksi akrobaatiksi. Hänellä on selkeä agenda, jonka keskeisinä arvoina ovat ystävyys ja kunnioitus. Hänen uskontodialoginen ohjelmansa on seuraava: 1. Kohtele muiden uskontojen edustajia ystävinäsi, ei niin kuin he olisivat vihollisiasi, 2. Muista, että ihmisarvoon kuuluu olennaisena osana uskonnonvapaus. Uskontodialogisessa opetuksessaan paavi Franciscus korostaa ekologiaa ei teologiaa, köyhien asemaa, oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Voisiko tästä oppia jotakin?

Jarno Parviola
FM, uskonnon lehtori, oppikirjailija

Artikkeli kategoriassa

God Love Pride -valokuvanäyttely

Seurakunta tai uskonnollinen yhteisö on parhaimmillaan paikka, jossa jokainen tuntee olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi. Mitä jos kokemusta itsestäsi tai seksuaali-identiteettiäsi pidettäisiin syntinä? Entä jos uskosi on ristiriidassa oman yhteisösi kanssa?

Taakasta voimavaraksi -hankkeen tavoitteena on tukea sateenkaari-ihmisten hyvinvointia hengellisissä ja uskonnollisissa yhteisöissä, kertoo hankkeen koordinaattori Peik Ingman. Tampereen seurakuntien talon aulassa on reilun kuukauden ajan ollut koettavissa pysäyttävä God Love Pride -valokuvanäyttely. Taiteilija Ilar Gunilla Persson on valokuvillaan halunnut antaa kasvot hengelliselle ja henkiselle väkivallalle ja kärsimyksille, joita hengellisiin yhteisöihin kuuluvat ihmiset ovat kokeneet.

Olen nyt kuullut ihmettelyä siitä, miksi näyttely on pystytetty niin keskeiselle paikalle, että sen näkevät sellaisetkin ihmiset, jotka eivät haluaisi tai joita se ahdistaa. Ehkäpä juuri siksi! On myös kerrottu, että seurakuntien talossa vierailevat lapset ovat kuvia pelästyneet ja kauhistelleet. Tämä on varmasti mahdollista, mutta ehkä juuri tällaiset tilanteet antaisivat meille aikuisille oivan tilaisuuden keskustella lapsen kanssa kuvien herättämistä kysymyksistä. Uskon, että lapsi on lähtökohtaisesti kiinnostunut, aikuinen kauhistunut.

Kuka tietää, kipuileeko joku näistä lapsista juuri nyt tai myöhemmin seksuaalisuutensa ja siihen liittyvien kysymysten kanssa? Millaisen viestin tällaiselle lapselle antaa vanhemman ajatus siitä, että näyttely on vääränlainen ja väärässä paikassa? Jokaisen kuvan kohdalla olevat tekstit avaavat kuvan kertomaa tarinaa. Kertomusten avulla ja lapsen ikätason huomioon ottaen, on mahdollista puhua asiasta avoimesti. Ehkä tätä kautta meidän lapsemme eivät enää kauhistele sukupuolista moninaisuutta ja löytävät keinot toimia hyväksyvästi ja lähimmäisenrakkauden periaatetta noudattaen kohdatessaan erilaisuutta myös hengellisissä yhteyksissä.

Kirkot, ja me sen mukana, olemme liian kauan olleet aiheuttamassa kärsimystä monille, joiden sukupuoli-identiteetti ei sovi kaksinapaiseen nainen–mies -jakoon. Tällaisen näyttelyn pystyttäminen keskeiselle paikalle seurakunnassa, on vaatimaton, mutta rohkaiseva ele ja esiintulo. Vastustavat soraäänet ovat onneksi vähemmistössä, tai näin haluan uskoa. Meitä, jotka haluamme edistää kaikenlaista tasa-arvoa kirkossamme, on paljon. Äänemme on kuuluva aina myös seurakunnan päätöksenteossa, kun tällaisista asioista keskustellaan.

-Minna Kyrkkö

Artikkeli kategoriassa

PEPPI PITKÄTOSSU VASTAAN GOLJAT

Yli miljoona lasta ja nuorta ympäri maailmaa oli äskettäin päivän mittaisessa koululakossa vaatimassa päättäjiltä nopeita konkreettisia toimenpiteitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tempauksen esikuvana on kuusitoistavuotiaan ruotsalaisen Greta Thunbergin toiminta. Hän aloitti oman yhden tytön lakkoilunsa viime elokuussa ja tähän on tultu. Gretasta itsestään on tullut ilmiö, hän on päässyt puhumaan näkemyksistään maailman korkeimmissa asemassa oleville päättäjille ja hänet on asetettu ehdolle Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Tämä Peppi Pitkätossun inkarnaatio kertoo kuulleensa kahdeksanvuotiaana, että on meneillään koko olemassaoloamme uhkaava kriisi, ilmastonmuutos, jonka estämiseksi on kyllä keinot, mutta ne pitäisi ottaa käyttöön välittömästi. Greta kuitenkin näki, että mitään ei tehdä, eikä asiasta juuri edes puhuta. Tämä ristiriita oli tytölle niin rankka, että hän sairastui. Mutta parani, taskussaan useita diagnooseja, mm. ”Aspergerin oireyhtymä”.

Ehkä juuri Asperger selittää, miksi Greta koki asian näin voimakkaasti. Asperger-ihmisten ajattelu on mustavalkoista. He eivät osaa valehdella eivätkä pelata sosiaalisia pelejä. Greta sanoo, että jos kerran tiedetään, että päästöt pitäisi lopettaa, niin sitten ne pitää lopettaa. Ja kun näin ei tehdä, se ei mene hänen järkeensä. Gretan argumentointi on selkeää ja loogisuudessaan vastaansanomatonta.

Suomessa ilmastolakkoon osallistui tuhansia nuoria eri puolilta maata. Luin miltei liikuttuneena haastatteluita, joissa he kertovat omilla kasvoillaan ja nimillään, miksi ovat mukana mielenosoituksessa, kertovat muuttaneensa kulutustottumuksiaan, vaativat poliitikoilta toimenpiteitä ja esiintyvät jotenkin toiveikkainakin joukkovoimastaan innostuneina. Sitten tein virheen ja aloin lukea jutun kirvoittamia kommentteja: ”menisivät Kiinaan tai Intiaan melskaamaan”, ”tällaisilla höpö-höpö -mielenosoituksilla ei ole mitään merkitystä”, ”lopettaisivat itse ensimmäisenä turhan ajelunsa mopoautoillaan”, ”tämä mielenosoitus on aikuisten masinoima asia, käyttävät lapsia hyväkseen ajaakseen omia poliittisia agendojaan”… Ja sanomattakin lienee selvää, että kommentoijat eivät esiintyneet omilla nimillään, vaan piiloutuivat nimimerkkiensä taakse.

Greta Thunbergillä opetuslapsineen taitaa olla vastassaan koko muun maailman kyynisten keski-ikäisten kerskakuluttajien armeija. Aika epätasainen asetelma, vähän niin kuin Daavid ja Goljat.

Kuinkahan käynee? Entä kummanko puolella arvelette Jumalan olevan?

-Jouko Mäki-Lohiluoma

Artikkeli kategoriassa

Apua, minusta tuli luottamushenkilö!

Jos olen rehellinen, minun on tunnustettava – mikä ei politiikassa varmaankaan ole viisasta, ei edes seurakuntapolitiikassa – että en oikeastaan halunnut seurakuntaneuvostoon, saati kirkkovaltuustoon.

Halusinpahan vain kerätä jokusen äänen ryhmälle, jonka tavoitteita symppasin. Sen piti olla vain pieni ele solidaarisuudesta niitä kohtaan, joiden seksuaalista suuntautumista kirkko näyttää pitävän jollain lailla vääränlaisena.

Ajattelin ehdokkaaksi ryhtymiseni olevan kuin lyhyt talkoovuoro tai osallistuminen satunnaiseen mielenosoitukseen.

Toisin kävi. Sitouduin neljäksi vuodeksi päätöksentekokoneistoon, jonka toimintaa paraikaa opiskelen postiluukustani pudonneesta kirjasta nimeltään Seurakunnan luottamushenkilö.

En minä seurakunnan työntekijöiden perheeseen syntyneenä tietystikään aivan ulkopuolinen ole, vaikka aikuisena olenkin kirkon toiminnasta vieraantunut. Ehdokkaaksi lupautuessani ajattelin edustavani seurakunnan passiivijäseniä, kirkon suurta enemmistöä.

Ajattelin ehdokkuuden ikään kuin sopivan minulle myös siksi, että tutkijana olen aina ollut kiinnostunut suomalaisuuden kuvastosta, ja evankelis-luterilainen kirkko jos mikä on keskeinen osa suomalaista kulttuuria. Ilman sitä Suomen historia näyttäisi kovin erilaiselta.

Olisiko niin, että kirkon roolin kaventuessa olisimme menettämässä jotain tärkeää?

Kirkolla on näet potentiaalia vaikuttaa monien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen, inhimillisen hädän lievittämiseen ja yhteisöllisyyden lisäämiseen.

Olen puhunut kirkosta yksikössä, aivan kuin kyseessä olisi yksimielinen ja yksiääninen toimija. Niin ei tietenkään ole. Meitä on moneksi.

Nyt aktivoiduttuani aionkin tästedes kirkkoon viitatessani käyttää pronominia ’me’. Me täällä kirkossa olemme sitä mieltä, että samansukupuoliset pariskunnat voidaan vihkiä kirkossa. Me täällä kirkossa avaamme ovet paperittomille. Me täällä kirkossa näytämme esimerkkiä ympäristövastuullisista valinnoista, olipa kyse sitten kiinteistöjen hoidosta tai kirkkokahvien järjestämisestä.

Me-sanan käyttäminen tuntuu voimaannuttavalta! Lisätäänpä kierroksia: me täällä kirkossa olemme valmiita tekemään taloudellisessa mielessä aivan järjettömiä päätöksiä, jos planeettamme tulevaisuus sitä edellyttää. Me täällä kirkossa arvioimme kaikkea toimintaamme sillä perusteella, miten se vaikuttaa luomakunnan hyvinvointiin.

En siis enää katso tilannetta ulkopuolelta ja vaadi kirkkoa toimimaan oikein, vaan nyt voin mahduttaa itsenikin parannuksentekijöiden joukkoon.

Äänestäjäni älkööt siis peljästykö jutun aloittanutta tunnustustani. Äänenne aiheuttivat ainakin sen, että kirkon aktiivinen jäsenjoukko vahvistui yhdellä hengellä.

-Olli Löytty

Artikkeli kategoriassa