Kategoria: Blogi

Pystymetsästä ehdolle?

Tehdään aikahyppy neljän vuoden taakse kesään 2022. Valtakunnallinen mainonta seurakuntavaaleihin ehdolle lähtemisestä saavutti myös minut ja googlailin puolikiinnostuneena asiaa aina välillä. Edustin varsin tavallista tarinaa: riparin jälkeen isoseksi, mutta opiskelut toisessa kaupungissa etäännyttivät seurakunnan toiminnasta. Kuitenkin 2022 vaalien alla asuin jälleen pysyvästi Tampereella.

Kiireinen arki ja haaveet toiselle puolelle kaupunkia muuttamisesta veivät alkusyksynä mennessään, ja siksi venytin päätöstäni ehdolle lähtemisestäni ihan viime hetkiin. Ihan niin viime tippaa en muille suosittele, jotta ehdokaspaperit ehtii toimittaa ja käytännön asiat sujuvat rauhassa.

En tuntenut listan kokoavia ihmisiä. En tuntenut yhtäkään oman seurakuntani toista ehdokasta. En ollut seurakunnassa vapaaehtoistehtävissä enkä tiennyt kirkollisen päätöksenteon rakenteita kovinkaan hyvin. En ollut partiolainen, en kuulunut Tuomas-yhteisöön, Uuteen Versoon tai mihinkään muuhunkaan. Tiesin, että Tampereella on kaksi äänestystä, missä olla ehdolla. Kirkkovaltuuston ja seurakuntaneuvoston erot päätöksentekoeliminä eivät olleet minulle kovinkaan selviä, minkä vuoksi oli aika helppoa valita molemmat, kun kerran ehdolle lähti.

Matka on ollut upea. Löysin omasta valtuustoryhmästäni yhteisön, jossa kannatellaan, keskustellaan, ollaan eri mieltä ja samaa mieltä, nauretaan, kehitytään ja kehitetään. Meitä yhdistää halu tehdä kirkosta kaikkien, ei vain tiettyjen harvojen, kirkko. Asettuessani ehdolle minulle oli selvää, mikä listani tulee olemaan, sen verran kesägooglailuni oli auttanut. Ehdokkaana ja äänestäjänä on hyvä löytää omien arvojen mukainen valinta. Minua puhuttelee silti samaan aikaan se, että meidän ryhmämme ei ole sitoutunut päivänpolitiikassa yhden puolueen taakse, vaan yhteisistä arvoista huolimatta listamme on puoluepoliittisesti sitoutumaton.

Ja miten minulle sitten kävi? Pääsin yhteiseen kirkkovaltuustoon ja seurakuntaneuvostoon sellaisilla äänimäärillä, että muutkin kuin muutama tuttava äänestivät minua. Esittely ja vaalikone riittivät pitkälle. Muutto toiselle puolelle kaupunkia koitti pari vuotta myöhemmin, minkä vuoksi jouduin luopumaan paikoistani. Sain jatkaa kasvatuksen asiantuntijaryhmässä ja vuosiksi 2025-2026 sain ryhmäni yhden paikan yhteisessä kirkkoneuvostossa, jonne valitaan ryhmien esityksien mukaan. Olen oppinut valtavasti ja saanut mielekkäitä kokemuksia. Ja mikä tietysti upeinta: tutustunut hienoihin tyyppeihin ja saanut avartaa ajatteluani ja oppia toisilta. Olen paljon innostuneempi kirkon hallinnosta ja luottamustehtävistäni kuin ehdolle asettuessani, vaikka raskaita hetkiä ja pitkiä kokouksia on matkan varrelle osunutkin.

Kirkkovaltuuston ja seurakuntaneuvoston tulisi edustaa seurakunnan jäseniä kokonaisuudessaan. Siksi on arvokasta ja tärkeää, että mukana olisi erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista. Oma raamattupiiri tai kahvikerho eivät ole välttämättömiä tai tarpeellisia vapaaehtoistöitä pohjaksi demokraattiselle päätöksenteolle. Seurakunnan jäsenyys ja jonkinlaiset ajatukset kehittämisestä ovat täysin riittäviä. Vaikka tuntuisi, ettei tiedä tarpeeksi tai käy kirkossa tarpeeksi tai ole tarpeeksi seurakuntalainen, niin vakuutan: kyllä sinä olet ja ehdokkuus kannattaa ja kantaa!

Kirjoittaja Tarja Työläjärvi

Jotta he olisivat yhtä – eikä ketään jätetä
Julkaistu 5.12.2023

Joka vuosi näihin aikoihin siirtyy liekki lyhdystä lyhtyyn. Itävaltalainen lapsi hakee liekin Betlehemistä, Kristuksen syntymäkirkosta. Partiolaiset levittävät tätä Betlehemin rauhantulta kaikkialle maailmaan. 

Edesmennyt presidentti Ahtisaari sanoi, että kaikki konfliktit voidaan ratkaista. Se tulee näin Itsenäisyyspäivän aikaan varsin lähelle. Messukylän kirkon tornissa oli nimittäin keväällä 1918 punaisten konekivääri, jolla tulitettiin Takahuhdin peltojen yli lähestyviä valkoisia. Kirkossa näkyvät yhä taistelun jättämät haavat, luotien jäljet. 

Kirkon tornin juurella, sisällissodan keskeisellä taistelupaikalla, ovat sankarihaudat. Itsenäisyyspäivän sanajumalanpalveluksen jälkeen järjestöt kokoontuvat sankarihaudoille kunnianosoituksiin. Siitä jatketaan ensin valkoisten haudalle ja edelleen punaisten haudalle. Nykyään punaistenkin hauta on hautausmaan puolella. Vuonna 1918 Messukylän kirkkoherra teki selväksi, että ihmisiä ei haudata mäen alle suohon, vaan mäen päälle kovaan maahan. Tuolloin vielä kirkkomaan aitojen ulkopuolelle.

Tänä vuonna kaikissa Tampereen seurakunnissa on avattu kirkkojen ovia kaikkien parien vihkimiselle. Tämä arvokysymys jakaa kirkkoa eikä se kivuttomasti mennyt yhdessäkään seurakunnassa. Messukylässä kirkkoherra siirsi päätöksen tuomiokapitulin ratkaistavaksi. Vaatii aina luonnetta toimia ajan virtaa vastaan, vaikkei olisi kysymys sisällissodan jälkeisestä kostonhimosta.

Jälkeen päin ajateltuna tämä meni Messukylässä niin kuin pitikin. Kaikki osapuolet tulivat kuulluiksi. Kaikki näkökulmat tunnustetuiksi. Piispalle jäi tehtäväksi esittää vähiten huonoa ratkaisua, josta saatiin samalla ennakkotapaus. 

Messukylän kirkko ja sen ympäristö on näkyvä ja kouriintuntuva muistutus siitä, mihin voidaan joutua, jos annetaan yhteiskunnan polarisoitua. Se muistuttaa myös, mitä saavutetaan, jos haetaan yhteyttä. Vaikka sitten pakon edessä. Siksi tällaiset kysymykset on pakko pyrkiä ratkaisemaan toista osapuolta ja sen ajattelua kunnioittaen. Samalla omasta vakaumuksesta kiinni pitäen. 

Riitta Niemistö

Kirjoittaja on viisikymppinen kolmannen kauden luottamushenkilö, jonka mielestä on vaikea olla vaatimaton, kun on Messukylästä.

Ovet kiinni, viimeinen sammuttaa valot

Julkaistu 15.5.2023

Tammikuussa reilu vuosi sitten lukitsin partiokolon oven viimeisen kerran. Kaukajärven seurakuntatalosta oli luovuttu. Se jäi rakennusyhtiön haltuun odottamaan purkamista. Kaukajärven kolon toiminta jatkui kerrostalon kerhohuoneessa. 

Kirkossa eletään luopumisen tunnelmissa muutenkin. Rakennemuutoksen aikaan ihmiset muuttivat lähiöihin. Suuret ikäluokat olivat työiässä ja huollettavia vähän. Talous kasvoi. Pelloille ja metsiin rakennettiin lähiöitä. Kirkot jäivät vähän syrjään ja lähiöihin rakennettiin uusia tiloja: seurakuntataloja ja jopa kirkkoja. Nyt ei pienten ikäluokkien veroilla ole enää varaa säilyttää peruskorjausta vaativaa rakennuskantaa. 

Maksavien jäsenten määrä kirkossa putoaa myös toista kautta. Omakaan puolisoni ei kuulu kirkkoon, erosi joitakin vuosia rippikoulun jälkeen isänsä ja veljiensä jalanjäljissä. En ole muuta selitystä saanut kuin että tuonaikainen pohjoissavolaisen seurakunnan kirkkoherra oli sen verran muita parempi ihminen, ettei hän halunnut kuulua tämän johtamaan seurakuntaan.

Avioiduimme maistraatissa eräänä perjantaina ja lauantaina hääjuhla alkoi avioliiton siunauksella Messukylän kirkossa. Näyttävin ero vihkimiseen oli, ettei minua luovuttanut kirkossa mies miehelle. Isääni se ei haitannut: hän sanoi luovuttaneensa minun suhteeni jo, kun olin kahden. Tarkkakorvainen huomasi myös, ettei meitä enää kirkossa julistettu uudestaan aviopuolisoiksi ja kysymykset tehtiin jo avioituneelle parille.

Kun me avioiduimme, ei kirkko millään tavalla markkinoinut jo solmitun avioliiton siunaamista vaihtoehtona. Ajatus kai on, että avioliittoon vihkiminen olisi jonkinlainen sisäänheittotuote. Se ei toiminut kohdallamme. Kirkossa kävimme hääjuhlan alussa siksi, että avioliiton siunaaminen oli minulle tärkeää. Lankomiehille ja rouville kuulemma riittikin pelkkä vihkiminen maistraatissa.

Facebookin uutisvirrassa tuli vastaan uutisotsikko, jonka mukaan uskonnottomuus periytyy vahvemmin kuin uskonnollisuus. En avannut uutista, koska se tuntui nyt, parisenkymmen vuotta myöhemmin, kovin masentavalta. Osui liian lähelle. Kyllä lapset huomaavat, mitä kirkko opettaa ja miten se toimii, vaikka äiti parhaansa yrittäisi viedä sanomaa eteenpäin.

Kirkolliskokouksen enemmistö olisi jo valmis vihkimään kaltaisemme parit, mutta tämä vaatisi määräenemmistöpäätöksen ja iso vähemmistö haraa vastaan. Olen kuullut kerrottavan, että meidän avioliittomme voi kyllä siunata, mutta itse vihkiminen, hallinnollinen toimenpide, se ei ole mahdollinen, koska avioliittomme ei ole kristillinen avioliitto. 

Kerrankin voin siteerata suoraan apostoli Paavalia. Hän kirjoitti, että kristitty vaimo pyhittää miehensä. Pieni ääni sisälläni kyllä sanoo, että teksti syntyi aika erilaisessa historiallisessa tilanteessa. Yhteistä ajallemme kuitenkin on, että Paavalin tekstit eivät syntyneet yhtenäiskulttuurin keskellä.

Jos kirkon päätöksenteossa jatketaan menneiden perään haikailua, jäsenmäärä sen kun kutistuu. Kirkko menettää makunsa ja heitetään pois turhana. Siksi on tärkeätä, ettei kirkkojen ovia suljeta sellaisten parien edessä, jotka haluavat päästä vihille nimenomaa kirkossa. 

Suomessa ensimmäisen kerran nainen pyysi pappisvihkimystä 1950-luvulla ja vuonna 1963 kirkolliskokouksen enemmistö olisi sen hänelle suonut. Vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin saatiin määräenemmistö. En siis pidätä hengitystäni odotellessa, milloin kirkko on valmis vihkimään kaikki rippikoulun käyneet jäsenensä avioliittoon, avioituivatpa he kenen hyvänsä kanssa. 

Riitta Niemistö

Kirjoittaja on viisikymppinen kirkkovaltuutettu Messukylästä sekä kahden ainakin toistaiseksi kirkkoon kuuluvan teinin äiti.

Sukupuolikiintiöiden aika on ohi

Julkaistu 5.2.2023

Kun seurakuntavaalit on käyty, käydään toiset vaalit. Sopuvaalit. Sovitaan, miten paikat yhteisessä kirkkoneuvostossa, johtokunnissa, asiantuntijaryhmissä, toimikunnissa ja jopa seurakuntayhtymän omistamien taloyhtiöiden hallituksissa jaetaan. Näistä ei tietenkään ole mikään pakko sopia, mutta yleensä sopimalla saadaan parhaiten poliittisia voimasuhteita vastaava tulos.

Kun paikkoja jaetaan, ei riitä, että löytyy erinomainen ehdokas oikeasta ryhmästä. Myös juridisella sukupuolella on väliä. Kun koko ajan isompi ja isompi osa valituista on naisia, tasa-arvolakia onkin alettu kutsua myös miestensuojasäännökseksi. 

Väistämättä sitä miettii, että onko aika ajanut jo sukupuolikiintiöistä ohi. Valtakunnanpolitiikassakaan ei johtajan sukupuoli ole iso asia. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ongelmat liittyvät jo ihan muihin asioihin kuin niihin, mitä ratkomaan sukupuolikiintiöt luotiin. Joka lomakkeessa alkaa olla sukupuolta kysyttäessä myös vaihtoehdot muu ja en kerro.

Partiotyttöliike oli aikoinaan yksi edelläkävijä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymyksissä. Tyttö- ja poikaliikkeet yhdistyivät reilut 50 vuotta sitten, vuonna 1972. Tuolloin luotiin hyvin selkeät rakenteet varmistamaan, että tyttöjen ja poikien ääni kuului yhdenvertaisesti. Erityinen yksityiskohta oli, että kolkkajohtajina toimineita naisia, tyypillisesti poikien äitejä, ei tyttöliikkeen vaatimuksesta laskettu tyttöjen edustajiksi.

Olin viidentoista, kun tasa-arvolaki kiintiöineen säädettiin. Mietin nuorena jatkuvaa parkua siitä, miten vaikeaa oli löytää kumpaakin sukupuolta vähintään 40 prosenttia. Partiolaisilla on kaikissa päätöksentekoelimissä sukupuolet tasan. Niin Hämeen Partiolaisten kuin Tampereen Partiolaisten hallituksissa piti olla yhtä monta tyttöä ja poikaa. Puheenjohtajaksi valittiin vuorotellen tyttö tai poika.

Kun 2000-luvulla valtaosa partiolippukunnista alkoi olla yhteislippukuntia, erillisjärjestöjen sopima järjestely tuntui aikansa eläneeltä. Lähinnä kaupungeissa on vanhoja, perinteikkäitä erillislippukuntia, mutta muuten hallinnossa on kaikista kiintiöistä luovuttu. 

Seurakuntaneuvoston valmisteluryhmää valittaessa kysymys tasa-arvolaista nousi myös esiin. Meillä Messukylässä on on16-päisessä seurakuntaneuvostossa ylipäätään vain neljä miestä kolmessa ryhmässä; kahdesta ryhmästä meni läpi vain naisia. Tasa-arvolakia tiukasti tulkittaessa viisihenkiseen valmisteluryhmän jäsenistä kumpaakin juridista sukupuolta pitäisi valita vähintään kaksi. Eli vähintään puolet miehistä tai vähintään joka seitsemäs nainen.

Ennen tasa-arvolakia olisi hyvinkin saattanut käydä, että valmisteluryhmään olisi valittu kaikki seurakuntaneuvoston miehet. Varmasti olisi löytynyt selittäjiä todistamaan, miten nämä miehet nyt vain ovat paras valinta. Tällaisia puheita ja käytäntöjä torppaamaan tasa-arvolaki aikoinaan säädettiin.

Tasa-arvolaista päättää eduskunta. Odottelen tässä, josko eduskunnasta löytyisi poliittista rohkeutta toteamaan, että kiintiöt ovat täyttäneet tehtävänsä ja niiden kategorisesta soveltamisesta voidaan luopua. Luulen, etten näe tämän tapahtuvan, mutta ehkäpä lapseni näkevät.

Riitta Niemistö

Kirjoittaja on viisikymppinen kolmannen kauden luottamushenkilö ja elämäntapapartiolainen Messukylän seurakunnasta