Ovet kiinni, viimeinen sammuttaa valot
Julkaistu 15.5.2023
Tammikuussa reilu vuosi sitten lukitsin partiokolon oven viimeisen kerran. Kaukajärven seurakuntatalosta oli luovuttu. Se jäi rakennusyhtiön haltuun odottamaan purkamista. Kaukajärven kolon toiminta jatkui kerrostalon kerhohuoneessa.
Kirkossa eletään luopumisen tunnelmissa muutenkin. Rakennemuutoksen aikaan ihmiset muuttivat lähiöihin. Suuret ikäluokat olivat työiässä ja huollettavia vähän. Talous kasvoi. Pelloille ja metsiin rakennettiin lähiöitä. Kirkot jäivät vähän syrjään ja lähiöihin rakennettiin uusia tiloja: seurakuntataloja ja jopa kirkkoja. Nyt ei pienten ikäluokkien veroilla ole enää varaa säilyttää peruskorjausta vaativaa rakennuskantaa.
Maksavien jäsenten määrä kirkossa putoaa myös toista kautta. Omakaan puolisoni ei kuulu kirkkoon, erosi joitakin vuosia rippikoulun jälkeen isänsä ja veljiensä jalanjäljissä. En ole muuta selitystä saanut kuin että tuonaikainen pohjoissavolaisen seurakunnan kirkkoherra oli sen verran muita parempi ihminen, ettei hän halunnut kuulua tämän johtamaan seurakuntaan.
Avioiduimme maistraatissa eräänä perjantaina ja lauantaina hääjuhla alkoi avioliiton siunauksella Messukylän kirkossa. Näyttävin ero vihkimiseen oli, ettei minua luovuttanut kirkossa mies miehelle. Isääni se ei haitannut: hän sanoi luovuttaneensa minun suhteeni jo, kun olin kahden. Tarkkakorvainen huomasi myös, ettei meitä enää kirkossa julistettu uudestaan aviopuolisoiksi ja kysymykset tehtiin jo avioituneelle parille.
Kun me avioiduimme, ei kirkko millään tavalla markkinoinut jo solmitun avioliiton siunaamista vaihtoehtona. Ajatus kai on, että avioliittoon vihkiminen olisi jonkinlainen sisäänheittotuote. Se ei toiminut kohdallamme. Kirkossa kävimme hääjuhlan alussa siksi, että avioliiton siunaaminen oli minulle tärkeää. Lankomiehille ja rouville kuulemma riittikin pelkkä vihkiminen maistraatissa.
Facebookin uutisvirrassa tuli vastaan uutisotsikko, jonka mukaan uskonnottomuus periytyy vahvemmin kuin uskonnollisuus. En avannut uutista, koska se tuntui nyt, parisenkymmen vuotta myöhemmin, kovin masentavalta. Osui liian lähelle. Kyllä lapset huomaavat, mitä kirkko opettaa ja miten se toimii, vaikka äiti parhaansa yrittäisi viedä sanomaa eteenpäin.
Kirkolliskokouksen enemmistö olisi jo valmis vihkimään kaltaisemme parit, mutta tämä vaatisi määräenemmistöpäätöksen ja iso vähemmistö haraa vastaan. Olen kuullut kerrottavan, että meidän avioliittomme voi kyllä siunata, mutta itse vihkiminen, hallinnollinen toimenpide, se ei ole mahdollinen, koska avioliittomme ei ole kristillinen avioliitto.
Kerrankin voin siteerata suoraan apostoli Paavalia. Hän kirjoitti, että kristitty vaimo pyhittää miehensä. Pieni ääni sisälläni kyllä sanoo, että teksti syntyi aika erilaisessa historiallisessa tilanteessa. Yhteistä ajallemme kuitenkin on, että Paavalin tekstit eivät syntyneet yhtenäiskulttuurin keskellä.
Jos kirkon päätöksenteossa jatketaan menneiden perään haikailua, jäsenmäärä sen kun kutistuu. Kirkko menettää makunsa ja heitetään pois turhana. Siksi on tärkeätä, ettei kirkkojen ovia suljeta sellaisten parien edessä, jotka haluavat päästä vihille nimenomaa kirkossa.
Suomessa ensimmäisen kerran nainen pyysi pappisvihkimystä 1950-luvulla ja vuonna 1963 kirkolliskokouksen enemmistö olisi sen hänelle suonut. Vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin saatiin määräenemmistö. En siis pidätä hengitystäni odotellessa, milloin kirkko on valmis vihkimään kaikki rippikoulun käyneet jäsenensä avioliittoon, avioituivatpa he kenen hyvänsä kanssa.
Riitta Niemistö
Kirjoittaja on viisikymppinen kirkkovaltuutettu Messukylästä sekä kahden ainakin toistaiseksi kirkkoon kuuluvan teinin äiti.