Luonto, työntö ja kirkko

Julkaistu 9.6.2022

Katsotaanpa sanaa ”luonto”.  Sehän näyttäisi olevan luoda -verbistä johdettu substantiivi, joka tarkoittaa sitä kokonaisuutta, joka tuli, kun luotiin. Samaan tapaan kuin esim. ”työntö” tulee siitä, kun työnnetään. Vaikkapa kuulaa.

Näin ollen sanan ”luonto” voi ajatella olevan myös lausujansa uskon ilmaus, joillakin konkreettinen, valtaosalla varmaan enemmän tai vähemmän vertauskuvannollinen.

Sana pitää tietenkin sisällään myös itsensä ihmisen.  Siksi puhuisin mieluummin ”luonnon” kuin ”ympäristön” suojelusta. Ympäristösuojelusta puhuttaessa voi harhautua ajattelemaan, että ihminen olisi jotenkin erillään muusta ympärillään olevasta, vaikka oikeasti sisällymme luontoon ja luontoa on meidän sisällämme. Me vedämme keuhkoihimme kasvien meille tekemää happea. Me nielemme mahalaukkuumme muita elollisia olentoja: kasveja, eläimiä tai sieniä, jotka eivät ole kasveja eivätkä eläimiä. Ravinnonsaantimme ei onnistuisi ilman symbioosissa kanssamme eläviä suolistobakteereja, joita meissä on enemmän kuin omia solujamme. Ja eläähän meissä monenlaisia muitakin pieniä luontokappaleita, esimerkiksi harmittomia talipunkkeja tai joskus vähän harmillisiakin matoja sun muita vipeltäjiä.

Kirkon piirissä nähdään luonnonsuojelu enimmäkseen tärkeänä, mutta joskus kuulee sanottavan, että vähempikin riittäisi ja kirkon pitäisi keskittyä vain omaan ydintoimintaansa. Minusta on outo ajatus, että luonnonsuojelu ei muka olisi jokaisen yhteiskunnallisen toimijan ydintoimintaa. Varsinkin kirkon, koska Jeesuksen esimerkin mukaisesti meidän pitäisi rakastaa muita ihmisiä, etenkin heikoimpia.  Jokaiselle tieteen saavutuksiin vähänkin uskovalle pitäisi jo olla selvää, millaista kaaosta, kurjuutta, nälänhätää ja väkivaltaa koko ihmiskunnalle on lähiaikoina luvassa, jos yhä jatkamme talouskasvun asettamista konkreettisten luonnonsuojelutoimenpiteiden edelle.  Looginen johtopäätös olisi ymmärtää, että luonnonsuojelu on juuri nyt kustannustehokkainta ennakoivaa lähimmäisenrakkaustyötä, mitä kuvitella saattaa.

Kirkolla on ehkä yllättävänkin leveät hartiat tehdä luonnonsuojelutyötä. Jäsenkadosta huolimatta meitä on yhä paljon, meillä on yhä rahaa ja laajat kansainväliset verkostot.  Ja meillä on yhä arvovaltaa, jolla vaikuttaa muihin yhteiskunnallisiin toimijoihin. Kannustan jokaista luonnon ystävää ryhtymään ehdokkaaksi tulevissa seurakuntavaaleissa leventääksemme hartioitamme entisestään.  Alhaisen äänestysprosentin vuoksi läpi pääsemisen mahdollisuudet ovat hyvät.

Kun luonto pelastuu, myös ihminen pelastuu.

Jouko Mäki-Lohiluoma, lauluntekijä, muusikko; jäsenenä Harjun seurakuntaneuvostossa, Tampereen seurakuntayhtymän kirkkovaltuustossa sekä Tampereen seurakuntien ympäristötoimikunnassa.

Luottamushenkilönä seurakunnassa

Julkaistu 31.5.2022

Eli miksi seurakuntavaalit ovat niin tärkeät

Luottamushenkilönä toimimisen olen kokenut hyvin mielekkäänä. Silti ensikohtaaminen toiminnan arjen kanssa voi tuntua tylsältä ja joskus henkisesti raskaalta. Kirkollisissa luottamustoimissa käsitellään paljon rutiiniasioita. Kokemukseni Tampereelta on, että kokoukset on valmisteltu huolella. Kokousmateriaalinivaskaa selatessa voikin olla vaikea nähdä, mihin pitäisi kiinnittää huomionsa. Luottamushenkilön tehtävä on olla se ulkopuolinen silmäpari, joka tarkistaa, ettei mitään hätiköityä tehdä ja että ajankohtaisiin haasteisiin oikeasti tartutaan.

Harmillisinta luottamushenkilön urallani on ollut kokemus luottamuspulasta kokouksissa. Pienistä eleistä olen silloin tällöin ymmärtänyt, etten olisi aivan oikea kristitty. Milloin syynä on raamatullisuuteni luonne, milloin se, etten tahdo väheksyä milloin mitäkin uutta ”hömpötystä”, joka liittyy luomakunnan varjelemiseen, kristittyjen yhdenvertaisuuteen tai yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Omaksi tavakseni reagoida on tullut se, että olen nostanut tällaiset kokemukseni heti pöydälle, vaikka se tuokin punan poskelle ja vie yhteistä aikaa. Hiljaisuus ja ilmatilan antaminen vähättelevälle puheelle ei ole (enää) minulle mahdollista.

Kaikesta tästä huolimatta työ on ollut mielekästä. Minulle on tärkeää tuoda esiin kristittyjen moninaisuutta. Samalla luottamushenkilönä toimiessa seurakunnasta ja kirkosta on tullut oma. Niin outoa kuin se onkin, jopa hengellinen elämä saa kokoustamisesta uutta puhtia. On hienoa olla järjestämässä seurakuntien toimintaa – maallikkojatkumossa, toivon sanomaa viemässä, jo 2000 vuoden ajan. Toista tällaista organisaatiota maailmassa ei ole.

On toki luottamushenkilöllä valtaakin. Se tulee esiin erityisesti henkilövalinnoissa: Keitä valitaan diakoneiksi, papeiksi, kirkkoherroiksi? Valinnat määräävät seurakuntien suuntaa vuosiksi eteenpäin, ja siksi ei ole yhdentekevää, ketkä ovat mukana valintoja valmistelemassa ja tekemässä. Valintatyöryhmien koostumusten tulisi vastata mahdollisimman hyvin luottamuselimen kokonaisuutta, eikä saisi käydä niin, että suurin ryhmä sanelee valinnat.

Henkilövalinnoista tärkeimpiä ovat kirkolliskokousedustajat. Harvoin ajatellaan, että koko kirkon linjan muutoksista (tai useimmin: muuttumattomuudesta) äänestetään jo seurakuntavaaleissa. Kuitenkin vain seurakuntavaaleissa valituiksi tulleet voivat äänestää kirkolliskokousvaaleissa. On tärkeä puhua tästä kaikille edes hiukan kirkollisista asioista kiinnostuneille ja näin motivoida heitä äänestämään.

Kirkollisissa piireissä on yleensä käynyt niin, että joukossa konservatiivisuus tiivistyy: kirkolliskokouksen jäsenet eivät suinkaan edusta kirkon jäsenten keskimääräisiä kantoja. Tähän pitää saada muutos, ja siksi olen (näissäkin) seurakuntavaaleissa ehdokkaana – sananmukaisesti – periaatteellisista syistä.

Kirjoittaja on Ville Vuolanto, historian yliopistonlehtori ja Tampereen Eteläisen seurakunnan jäsen (sekä seurakuntaneuvoston, yhteisen kirkkovaltuuston sekä yhteisen kirkkoneuvoston varajäsen).

Julkaistu 16.5.2022

Jumala on läsnä 24/7

Kirkossakäyntini on lisääntynyt merkittävästi viimeisen vuoden aikana. Syy voisi olla se, että kirkkoon on jälleen päässyt vapaasti menemään. Totuus on kuitenkin se, että minut vihittiin papiksi tammikuussa 2021. Elämässäni on ollut myös vuosia, joina en ole käynyt kirkossa lainkaan.

Etenkin uskovaisiksi miellettyjä ihmisiä arvioidaan usein sen perusteella, käyvätkö he kirkossa. Joku saatetaan määritellä tapakristityksi, joka käy kirkossa vain häissä ja hautajaisissa, ehkä joulunakin. Minulle on myös kaste-, suru-, ja vihkikeskusteluissa nolostellen kerrottu, että kirkossa ei juurikaan tule käytyä. Siinä ei pitäisi olla mitään noloa, eikä kukaan ole ihmisille siitä tilivelvollinen.

Meillä on kirkkona ja kirkon työntekijöinä kuitenkin peiliin katsomisen paikka. Me emme ole kyenneet olemaan varteenotettava toimija ihmisten vähäisen vapaa-ajan mielekkäänä täyttäjänä. Tosiasia on, että kirkossa käy yhä harvempi, eivätkä tulevaisuudennäkymätkään ole valoisammat. Tosi on myös se, että Jumala on tavattavissa kirkon lisäksi kaikkialla 24/7.

Muutama viikko sitten olin seuraamassa paneelikeskustelua otsikolla ”Miksi en ole vielä eronnut kirkosta?”. Myös yleisö, niin paikan päällä kuin suoratoiston äärellä, sai vastailla tähän kysymykseen. Vastauksista nousivat eniten esiin ilmaisut ”en tiedä” ja ”perinteet”, mutta myös ”yhteisöllisyys”, ”huono-osaisten auttaminen” ja ”toivo”. Näistä meidän tuleekin pitää kiinni.

Vastaus ”en tiedä” kertoo siitä, että ollaan jo reunalla ja pohdinnan jälkeen vastaus voi olla ”olen”. Ehkä me silloin oikeasti heräämme kohtaamaan jokaisen ihmisen juuri sellaisena kuin hän on; arvioimatta hänen kelpoisuuttaan, sukupuoltaan, seksuaalisuuttaan tai uskonsa määrää ja laatua. Jeesus kohtasi ja keskusteli, kuunteli ja myötäeli. Riittää, että teemme samaa. Silloin elämme evankeliumia todeksi yhdessä muiden kanssa vaatimatta suorituksia tai mittaamatta kirkossakäynnin tiheyttä. Jätetään sellaiset pohdinnat Jumalalle ja asetutaan rinnalla kulkijoiksi.

Olen 55-vuotias ja eläkeikääni on reilut 10 vuotta. Tänä aikana lupaan omalla toiminnallani ja puheellani kirkon sisällä edistää yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja osallisuutta, olla ihminen ihmiselle. Palauttakaa minut maan pinnalle, jos lipsun lupauksestani. Myös sinulla on mahdollisuus vaikuttaa. Tänä syksynä seurakuntavaaleissa valitaan kirkkomme päätöksentekijät seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Nämä vaaleissa valitut tulevat vuonna 2024 valitsemaan edustajat myös kirkolliskokoukseen, joka on kirkkomme ylin päättävä elin.  Asetu ehdolle nyt tai äänestä syksyllä. Vuoden 2018 seurakuntavaalien äänestysprosentti oli vain 14,4. Muutos on mahdollinen! Tee kanssamme todeksi vaalien slogan ”Uskottu, toivottu, rakastettu”.

Blogin kirjoitti Minna Kyrkkö, seurakuntapastori, Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan sekä Tampereen seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston luottamushenkilö

Julkaistu 26.4.2022

Lähimmäisen kunnioittaminen

Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä toisilleen. Uskonto, kieli, kulttuuri, persoona, kansallisuus tai mikään muu asia ei voi siirtää yhtäkään ihmistä lähimmäisyyden ulkopuolella. Myös kaukana oleva ja meistä katsoen erilainen on lähimmäinen. Tapaamme kasvokkain vain hyvin pienen osan lähimmäisistämme.

Kunnioittaminen on toisen ihmisen ehdotonta hyväksymistä. Meidät kaikki on luotu yhdenvertaisiksi. Yksikään ihminen ei ole virhe. Jumalan edessä ei ole eturivin paikkoja. Jokainen meistä on ainutkertaisuudessaan korvaamaton ja kunnioitettava osa Jumalan luomistyötä. Hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välillä. Se kulkee jokaisessa meissä.

Lähimmäisen kunnioittaminen edellyttää valmiutta rakentavaan vuorovaikutukseen. Toisen ihmisen kokemuksista ja näkemyksistä voi olla avoimen kiinnostunut tavalla, joka antaa samalla tilan hänen yksityisyydelleen. Kuulluksi tulemisen kokemus on paljon merkityksellisempää kuin valmiiden vastausten antaminen.

Kunnioittava ja lämmin lähimmäisyys on väistämättä myös aina viesti ihmistä suuremmasta Jumalasta. ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.” Tähän Paavali kiteytti aikanaan sen, mikä erilaisten mielipiteiden myllerryksen keskellä on oleellista. Ilman kunnioittamista ei ole rakkautta eikä ilman rakkautta ole mitään.

Rakkaus on kieli, jota kaikki ymmärtävät. Se on myös voima, jota ei voi pommittaa palasiksi, ja pääoma, jonka arvo ei riipu suhdanteista. Voimme auttaa vain rajallista määrää lähimmäisistämme. Lukuisista pienistä puroista koostuu kuitenkin yhdessä virta, jota kukaan ei voi padota.

Lähimmäisen kunnioittamiseen kuuluu myös vastuullinen tapa tulkita Raamattua. Yksittäisiä raamatunkohtia ei pidä irrottaa aika- ja asiayhteydestään. Usko, toivo ja rakkaus kuuluvat yhteen. Ne eivät koskaan häviä. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Lähimmäisen kunnioittamisen tulee olla kaikissa yhteyksissä seurakuntien elämän ja toiminnan luovuttamaton ydin. Tämä koskee itsestään selvästi myös kirkossa toteutettavaa päätöksentekoa. Emme tarvitse hallinnollista tai muutakaan pönötystä. Emme tarvitse ainoita oikeita mielipiteitä. Tarvitsemme yhtä lailla niitä, joilla on pitkä kirkollinen kokemus, kuin niitä, joilta se puuttuu kokonaan. Tarvitsemme ihmisiä, jotka eivät missään oloissa tingi lähimmäisen kunnioittamisesta. Tarvitsemme lähimmäisiä, jotka näkevät rakkauden kielen merkityksen ja jotka haluavat välittää sitä arjessa eteenpäin.

kirjoittaja, rovasti, eläkkeellä oleva Tampereen seurakuntayhtymän kehitysjohtaja Timo Takala.

Julkaistu 13.4.2022

Joukossa autuaitten vai sen ulkopuolella

Kirjassaan Kerettiläisen käsikirja vuodelta 2015 Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki kirjoittaa seuraavaa: ”Vaikka varsinainen gnostilainen kristinuskon tulkinta ei ole enää pitkiin aikoihin vaikuttanut missään muodossa, jotkin sen piirteet ovat edelleen voimissaan. Kaikkein elinvoimaisin lienee gnostilainen tapa jakaa kirkkokansa eritasoisiin uskovaisiin ja vilpitön usko siihen, että tosiuskovaisilla on Jumalasta parempaa tietoa kuin tapakristityillä, täysin suruttomista nyt puhumattakaan. Tällainen jako vuohiin, lampaisiin ja sikoihin ei tosin ole varsinaisesti gnostilaisuutta, sitä esiintyy runsaasti myös kokonaan toisenlaisista teologisista lähtökohdista.”

Valistunut arvaus on, että oppinut päätoimittaja tarkoittaa mm. pietismiä ja evankelikaalisuutta.

Pietismissä usko on ratkaisukeskeistä

Luterilaisen puhdasoppisuuden vastareaktiona syntyi Saksassa 1600-luvulla liikehdintä, jota kutsutaan nimellä pietismi. Puhdasoppista luterilaisuutta pidettiin liian teoreettisena ja oikealle hengelliselle elämälle vieraana. Tärkeäksi pietismissä tuli henkilökohtaisen uskonratkaisun tekeminen. Lopulta siinä etäännyttiin Katekismuksen opetuksesta niin pitkälle, että hylättiin ajatus kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Uskosta tuli ratkaisukeskeistä. Usko ei ollut kasteen lahja, eikä kasteessa lahjaksi saatu usko ollut pelastuksen takuu. Oikean kristityn piti tulla uskoon ja uudestisyntyä Pyhän Hengen kasteessa. Kirkkoon syntyi erillinen uskovien seurakunta, johon kuulumisen todistivat korkeat moraaliset vaatimukset.

Pietismin tarkoitus oli elvyttää hengellistä elämää ja virvoittaa aneemisen akateemiseksi koettua luterilaisuutta. Sen vaikutus oli kuitenkin päinvastainen. Joidenkin kohdalla hengenelämä varmaan elpyi, mutta toiset kokivat kristityn riman nousseen liian korkealle. Pietismi tuli näin samalla vauhdittaneeksi maallistumista.

Pietismin vaikutuksesta syntyivät myös Suomen neljä perinteistä herätysliikettä. Tänä päivänä ne ovat pitkälti institutionaalistuneet ja kirkollistuneet – ja siten kesyyntyneet. Teräviä kannanottoja kuullaan enää näiden liikkeiden konservatiivisilta siiviltä. Ristiriitoja aiheuttavia kysymyksiä ovat yhä suhde naisten pappeuteen ja kysymys tasa-arvoisesta avioliitosta.

Evankelismissa pitää syntyä uudelleen

Evankelikalismi on protestanttisten kirkkojen piirissä vaikuttava kristillinen liike, jonka lähtökohdat ovat reformoidussa anabaptismissa ja eurooppalaisessa, osin anglikaanisessa puritanismissa. Varsinaisesti evankelikalismi syntyi Yhdysvalloissa Suuren herätyksen aikoihin. Se kehittyi huippuunsa kiistoissa, jotka johtuivat evoluution ja kreationismin (eli luomisopin) välisestä oletetusta ristiriidasta.

Evankelikalismia käytetään yhteisnimityksenä henkilökohtaista uskonratkaisua korostavalle liikehdinnälle, jota voidaan kutsua myös evankelioivaksi herätyskristillisyydeksi. Suomessa evankelikaalisuus on alkanut vaikuttaa merkittävästi viime sotien jälkeen. Luterilaisen kirkon sisällä liikkeestä on käytetty nimeä viides herätysliike tai uuspietismi. Pietismiin viittaava uuspietismi on hämäävän virheellinen ja vanhakantainen nimitys evankelikaaliselle kristillisyydelle. Liikkeiden taustalla on erilainen teologinen pohja ja historiallinen kehitys.

Evankelikaalisuus tähtää opetuksessaan kristillisen elämän virkistämiseen ja ihmisten saattamiseen uskovaisiksi uudestisyntymisen kautta. Amerikassa evankelikaalisia kristittyjä kutsutaan usein nimityksellä Born again Christian. Vain uudestisyntyneet eli uskoon tulleet kristityt ovat oikeita kristittyjä, jotka muodostavat uskovien seurakunnan. Oikeasta uskosta seuraa korkeampi moraali ja pelastusvarmuus.

Seurauksena on, että monet itseään kristittyinä pitävät seurakuntalaiset eivät tunnista itseään ja uskonkäsitystään evankelikaalisten kristittyjen puheista. Vain evankelikaalisesti ajattelevat kristityt ovat aitoja kristittyjä. He kuitenkin sulkevat toisin ajattelevia kristittyjä uskon ulkopuolelle omimalla kristityn nimen itselleen. Tavallinen maallikkokristitty voi kokea olevansa riittämätön kuuluakseen tuohon kristittyjen joukkoon.

Katekismuksen mukaan usko on kasteessa saatu lahja

Toisenlaisen käsityksen uskosta ja pelastuksesta voi saada ihan vain Katekismusta lukemalla. Sen mukaan usko on kasteen lahja. Kasteen liitto ja armo tukee horjuvaa ja heikkoa uskoa. Uudestisyntyminenkin tapahtuu jo kasteen yhteydessä.

”Kaste tekee meistä Kristuksen opetuslapsia ja kristillisen kirkon jäseniä. Vaikka olemme syntymästämme saakka ihmiskunnan yhteisen syyllisyyden alaisia, kasteessa meille annetaan kaikki anteeksi ja meidät puetaan Kristuksen puhtauteen. Pyhä Henki synnyttää meidät uudesti ja lahjoittaa meille uskon, jolla voimme tarttua kasteen lupauksiin. […] Kerran saatu kaste kantaa läpi koko elämän. Kasteen liitto on varma silloinkin, kun uskomme horjuu. Kun turvaamme kasteen armoon, meidän ei tarvitse omin voimin tehdä parannusta.” (Katekismus)

Kreikankielisessä Uudessa testamentissa käytetään sanaa, joka tarkoittaa autuas tai ikuisesti onnellinen. Sanaa käytettiin tilasta, jossa saa olla Jumalan yhteydessä. Kun jokin asia on yliluonnollinen, ei sitä tarvitse rationaalisesti ymmärtää. Pitää vain toivoa.

Jarno Parviola
Uskonnon lehtori, oppikirjailija
Eteläisen seurakunnan seurakuntaneuvoston jäsen
Yhteisen kirkkoneuvoston jäsen
Yhteisen kirkkovaltuuston varajäsen