Kategoria: Blogi

Julkaistu 26.4.2022

Lähimmäisen kunnioittaminen

Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiä toisilleen. Uskonto, kieli, kulttuuri, persoona, kansallisuus tai mikään muu asia ei voi siirtää yhtäkään ihmistä lähimmäisyyden ulkopuolella. Myös kaukana oleva ja meistä katsoen erilainen on lähimmäinen. Tapaamme kasvokkain vain hyvin pienen osan lähimmäisistämme.

Kunnioittaminen on toisen ihmisen ehdotonta hyväksymistä. Meidät kaikki on luotu yhdenvertaisiksi. Yksikään ihminen ei ole virhe. Jumalan edessä ei ole eturivin paikkoja. Jokainen meistä on ainutkertaisuudessaan korvaamaton ja kunnioitettava osa Jumalan luomistyötä. Hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välillä. Se kulkee jokaisessa meissä.

Lähimmäisen kunnioittaminen edellyttää valmiutta rakentavaan vuorovaikutukseen. Toisen ihmisen kokemuksista ja näkemyksistä voi olla avoimen kiinnostunut tavalla, joka antaa samalla tilan hänen yksityisyydelleen. Kuulluksi tulemisen kokemus on paljon merkityksellisempää kuin valmiiden vastausten antaminen.

Kunnioittava ja lämmin lähimmäisyys on väistämättä myös aina viesti ihmistä suuremmasta Jumalasta. ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.” Tähän Paavali kiteytti aikanaan sen, mikä erilaisten mielipiteiden myllerryksen keskellä on oleellista. Ilman kunnioittamista ei ole rakkautta eikä ilman rakkautta ole mitään.

Rakkaus on kieli, jota kaikki ymmärtävät. Se on myös voima, jota ei voi pommittaa palasiksi, ja pääoma, jonka arvo ei riipu suhdanteista. Voimme auttaa vain rajallista määrää lähimmäisistämme. Lukuisista pienistä puroista koostuu kuitenkin yhdessä virta, jota kukaan ei voi padota.

Lähimmäisen kunnioittamiseen kuuluu myös vastuullinen tapa tulkita Raamattua. Yksittäisiä raamatunkohtia ei pidä irrottaa aika- ja asiayhteydestään. Usko, toivo ja rakkaus kuuluvat yhteen. Ne eivät koskaan häviä. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Lähimmäisen kunnioittamisen tulee olla kaikissa yhteyksissä seurakuntien elämän ja toiminnan luovuttamaton ydin. Tämä koskee itsestään selvästi myös kirkossa toteutettavaa päätöksentekoa. Emme tarvitse hallinnollista tai muutakaan pönötystä. Emme tarvitse ainoita oikeita mielipiteitä. Tarvitsemme yhtä lailla niitä, joilla on pitkä kirkollinen kokemus, kuin niitä, joilta se puuttuu kokonaan. Tarvitsemme ihmisiä, jotka eivät missään oloissa tingi lähimmäisen kunnioittamisesta. Tarvitsemme lähimmäisiä, jotka näkevät rakkauden kielen merkityksen ja jotka haluavat välittää sitä arjessa eteenpäin.

kirjoittaja, rovasti, eläkkeellä oleva Tampereen seurakuntayhtymän kehitysjohtaja Timo Takala.

Julkaistu 13.4.2022

Joukossa autuaitten vai sen ulkopuolella

Kirjassaan Kerettiläisen käsikirja vuodelta 2015 Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki kirjoittaa seuraavaa: ”Vaikka varsinainen gnostilainen kristinuskon tulkinta ei ole enää pitkiin aikoihin vaikuttanut missään muodossa, jotkin sen piirteet ovat edelleen voimissaan. Kaikkein elinvoimaisin lienee gnostilainen tapa jakaa kirkkokansa eritasoisiin uskovaisiin ja vilpitön usko siihen, että tosiuskovaisilla on Jumalasta parempaa tietoa kuin tapakristityillä, täysin suruttomista nyt puhumattakaan. Tällainen jako vuohiin, lampaisiin ja sikoihin ei tosin ole varsinaisesti gnostilaisuutta, sitä esiintyy runsaasti myös kokonaan toisenlaisista teologisista lähtökohdista.”

Valistunut arvaus on, että oppinut päätoimittaja tarkoittaa mm. pietismiä ja evankelikaalisuutta.

Pietismissä usko on ratkaisukeskeistä

Luterilaisen puhdasoppisuuden vastareaktiona syntyi Saksassa 1600-luvulla liikehdintä, jota kutsutaan nimellä pietismi. Puhdasoppista luterilaisuutta pidettiin liian teoreettisena ja oikealle hengelliselle elämälle vieraana. Tärkeäksi pietismissä tuli henkilökohtaisen uskonratkaisun tekeminen. Lopulta siinä etäännyttiin Katekismuksen opetuksesta niin pitkälle, että hylättiin ajatus kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Uskosta tuli ratkaisukeskeistä. Usko ei ollut kasteen lahja, eikä kasteessa lahjaksi saatu usko ollut pelastuksen takuu. Oikean kristityn piti tulla uskoon ja uudestisyntyä Pyhän Hengen kasteessa. Kirkkoon syntyi erillinen uskovien seurakunta, johon kuulumisen todistivat korkeat moraaliset vaatimukset.

Pietismin tarkoitus oli elvyttää hengellistä elämää ja virvoittaa aneemisen akateemiseksi koettua luterilaisuutta. Sen vaikutus oli kuitenkin päinvastainen. Joidenkin kohdalla hengenelämä varmaan elpyi, mutta toiset kokivat kristityn riman nousseen liian korkealle. Pietismi tuli näin samalla vauhdittaneeksi maallistumista.

Pietismin vaikutuksesta syntyivät myös Suomen neljä perinteistä herätysliikettä. Tänä päivänä ne ovat pitkälti institutionaalistuneet ja kirkollistuneet – ja siten kesyyntyneet. Teräviä kannanottoja kuullaan enää näiden liikkeiden konservatiivisilta siiviltä. Ristiriitoja aiheuttavia kysymyksiä ovat yhä suhde naisten pappeuteen ja kysymys tasa-arvoisesta avioliitosta.

Evankelismissa pitää syntyä uudelleen

Evankelikalismi on protestanttisten kirkkojen piirissä vaikuttava kristillinen liike, jonka lähtökohdat ovat reformoidussa anabaptismissa ja eurooppalaisessa, osin anglikaanisessa puritanismissa. Varsinaisesti evankelikalismi syntyi Yhdysvalloissa Suuren herätyksen aikoihin. Se kehittyi huippuunsa kiistoissa, jotka johtuivat evoluution ja kreationismin (eli luomisopin) välisestä oletetusta ristiriidasta.

Evankelikalismia käytetään yhteisnimityksenä henkilökohtaista uskonratkaisua korostavalle liikehdinnälle, jota voidaan kutsua myös evankelioivaksi herätyskristillisyydeksi. Suomessa evankelikaalisuus on alkanut vaikuttaa merkittävästi viime sotien jälkeen. Luterilaisen kirkon sisällä liikkeestä on käytetty nimeä viides herätysliike tai uuspietismi. Pietismiin viittaava uuspietismi on hämäävän virheellinen ja vanhakantainen nimitys evankelikaaliselle kristillisyydelle. Liikkeiden taustalla on erilainen teologinen pohja ja historiallinen kehitys.

Evankelikaalisuus tähtää opetuksessaan kristillisen elämän virkistämiseen ja ihmisten saattamiseen uskovaisiksi uudestisyntymisen kautta. Amerikassa evankelikaalisia kristittyjä kutsutaan usein nimityksellä Born again Christian. Vain uudestisyntyneet eli uskoon tulleet kristityt ovat oikeita kristittyjä, jotka muodostavat uskovien seurakunnan. Oikeasta uskosta seuraa korkeampi moraali ja pelastusvarmuus.

Seurauksena on, että monet itseään kristittyinä pitävät seurakuntalaiset eivät tunnista itseään ja uskonkäsitystään evankelikaalisten kristittyjen puheista. Vain evankelikaalisesti ajattelevat kristityt ovat aitoja kristittyjä. He kuitenkin sulkevat toisin ajattelevia kristittyjä uskon ulkopuolelle omimalla kristityn nimen itselleen. Tavallinen maallikkokristitty voi kokea olevansa riittämätön kuuluakseen tuohon kristittyjen joukkoon.

Katekismuksen mukaan usko on kasteessa saatu lahja

Toisenlaisen käsityksen uskosta ja pelastuksesta voi saada ihan vain Katekismusta lukemalla. Sen mukaan usko on kasteen lahja. Kasteen liitto ja armo tukee horjuvaa ja heikkoa uskoa. Uudestisyntyminenkin tapahtuu jo kasteen yhteydessä.

”Kaste tekee meistä Kristuksen opetuslapsia ja kristillisen kirkon jäseniä. Vaikka olemme syntymästämme saakka ihmiskunnan yhteisen syyllisyyden alaisia, kasteessa meille annetaan kaikki anteeksi ja meidät puetaan Kristuksen puhtauteen. Pyhä Henki synnyttää meidät uudesti ja lahjoittaa meille uskon, jolla voimme tarttua kasteen lupauksiin. […] Kerran saatu kaste kantaa läpi koko elämän. Kasteen liitto on varma silloinkin, kun uskomme horjuu. Kun turvaamme kasteen armoon, meidän ei tarvitse omin voimin tehdä parannusta.” (Katekismus)

Kreikankielisessä Uudessa testamentissa käytetään sanaa, joka tarkoittaa autuas tai ikuisesti onnellinen. Sanaa käytettiin tilasta, jossa saa olla Jumalan yhteydessä. Kun jokin asia on yliluonnollinen, ei sitä tarvitse rationaalisesti ymmärtää. Pitää vain toivoa.

Jarno Parviola
Uskonnon lehtori, oppikirjailija
Eteläisen seurakunnan seurakuntaneuvoston jäsen
Yhteisen kirkkoneuvoston jäsen
Yhteisen kirkkovaltuuston varajäsen

Julkaistu 23.3.2022

Kirkko on aktiiviensa näköinen yhteisö

Jäsenmäärän vähenemisestä huolimatta kirkko on yhä keskeinen instituutio suomalaisessa yhteiskunnassa. Kirkkoon tukeudutaan hädän hetkellä ja sen opetuksesta etsitään vastauksia aikamme eettisiin ongelmiin. Viime aikoina lisääntynyt turvattomuuden tunne tullee vielä lisäämään kiinnostusta kirkon toimintaa kohtaan.

Moni ehkä näkee itsensä kirkon ulkokehällä mutta ei kuitenkaan halua katkaista yhteyttään siihen. Monet niistäkin, jotka eivät osallistu aktiivisesti seurakunnan toimintaan, pitävät kirkkoa arvossa ja omaa jäsenyyttään merkityksellisenä.

Tilanne voisi olla aivan toisenlainen. Kirkko voisi olla yhteisö, josta huomattavasti nykyistä useampi löytäisi paikan olla ja osallistua, toimia ja tehdä.

Siihen tarjoavat mahdollisuuden syksyllä 2022 järjestettävät seurakuntavaalit. Niissä valitaan edustajat seurakuntaneuvostoihin ja Tampereella myös koko kaupungin yhteiseen kirkkovaltuustoon.

Kaikkien kirkko -niminen puoluepoliittisesti sitoutumaton ryhmä etsii nyt ehdokkaita ja muita aktiiveja vaalityöhön. Meitä yhdistää unelma avarasta kirkosta, jolla on avoimet ovet eikä ovilla kynnyksiä. Vaaliohjelmamme löytyy täältä.

Polkaisemme vaalikampanjamme käyntiin 5.4. Tampereen Vanhassa kirkossa, jossa järjestetään tilaisuus nimeltään ”Miksi en ole vielä eronnut kirkosta?”. Lisätietoa tilaisuudesta löytyy täältä.

Tämä kirjoitus aloittaa blogikirjoitusten sarjan, jota tullaan julkaisemaan säännöllisesti Kaikkien kirkon verkkosivuilla ja Avaran kirkon facebook– ja instagram-sivuilla. Bloggauksissa avataan teologista ajatteluamme.

Avara kirkko on osittain samoista ihmisistä koostuva ryhmä, joka on perustettu valtakunnallisia kirkolliskokousvaaleja varten. Seurakunta- ja kirkolliskokousvaaleilla on se yhteys, että seurakuntaneuvostojen jäsenet valitsevat kirkolliskokouksen maallikkojäsenet.

Kirkon hallinto on kieltämättä monimutkaista; sen yksinkertaistaminen onkin yksi pitkän aikavälin tavoitteistamme!

Meitä innostaa ajatus siitä, että kirkko on täynnä mahdollisuuksia. Älä siis epäröi vaan tule mukaan toimintaan esimerkiksi lähettämällä viesti sähköpostiosoitteeseen anne.karhola@kaikkienkirkko.fi

Olli Löytty

Julkaistu
24.9.2019 16:40

Raamatunlukutaito

Viime syksyn seurakuntavaalien vaalikoneessa oli väite: ”On paljon kysymyksiä, joihin Raamatusta ei voi etsiä vastauksia.” Yllätyksekseni jotkut ehdokkaat olivat asiasta ”täysin eri mieltä”.

Raamattu on nimittäin varsin epäkäytännöllinen manuaali arkielämän pulmatilanteisiin. Ohjekirjan pitäisi olla mahdollisimman yksitulkintainen, johdonmukaisesti etenevä ja mieluiten kuvitettu. Ei Raamatun avulla voi koota huonekaluja. Kukaan ammattitaitoinen kirjastonhoitaja ei sijoittaisi Raamattua keittokirjojen tai kasvioppaiden joukkoon.

Kyllä Raamatusta ohjeitakin löytyy, mutta sen kaikkien osien lukeminen opaskirjana ei tee oikeutta sen tekstuaaliselle monipuolisuudelle. Tämän opin muutama vuosi sitten, kun pidin taiteentutkijoiksi opiskeleville luentoa Raamatusta kirjallisuutena.

Kurssin aiheena ei ollut enempää eikä vähempää kuin länsimainen kulttuuri, eikä Euroopan taidehistoriaa voi ymmärtää tuntematta Raamattua. Opiskelijoilla on alkanut ilmetä puutteita Raamattu-tietoudessa. ”Juudaksen suudelmakin” oli kuulemma tulkittu hellyyden osoitukseksi. Pelvolla kuvittelen, miten monin tavoin väärin käsitteen tuhlaajapoika voi ymmärtää, jos ei tunne alkuperäistä tarinaa.

Luentoa valmistellessa lueskelin Kari Kuulan, Martti Nissisen ja Wille Riekkisen kirjaa Johdatus Raamattuun. Opin, että Raamattu sisältää monta kirjaa, jotka kaiken lisäksi edustavat eri kirjallisuudenlajeja: on runoutta, historiaa, elämäkertoja, ennustuksia, kirjeitä ja monia muita.

Jos ottaa Raamatun käteensä ja avaa sen summittaisesta kohdasta, ei välttämättä havaitse, mistä kirjasta ja mistä tekstilajista on kyse. Lukutaidon kannalta tuollainen lukustrategia onkin aivan järjetön.

Tekstilajin tunnistaminen on nimittäin lukutaidon avain. Se on myös yksi ensimmäisiä asioita, joita tähdennetään esimerkiksi äidinkielen ylioppilaskokeeseen valmistautuville abiturienteille. Ennen kuin voi käyttää aineistossa olevaa tekstiä lähteenään, on pääteltävä, onko kyse fiktiosta vai faktasta, subjektiivisesta mielipiteestä vai esimerkiksi tutkimusraportista.

Lyhyesti sanoen kyse on lähdekritiikistä. Tiedonlähteenä kolumni vastaa aivan erilaisiin kysymyksiin kuin vaikkapa viranomaistiedote. Fiktiosta voi oppia ihan muita asioita kuin tietokirjallisuudesta.

Samasta syystä psalmejakaan ei pidä lukea kuin käyttöopasta, sillä se ei tekisi oikeutta niiden ominaislaadulle. Psalmit ovat runoutta, joka ei monimerkityksisenä kirjallisuudenlajina todellakaan sovellu ohjeiden antamiseen. Mutta lukijansa se saa ajattelemaan, toisinaan jopa uusin tavoin.

Tekstilajin huomioon ottaminen ei tietenkään tarkoita, ettei Raamatun runoista voisi saada lohtua tai apua elämäänsä. Runojen lukemisessa – noin muutoinkin – on se hieno puoli, että se herkistää kuulemaan asioita, jotka eivät välttämättä ole helposti puettavissa sanoiksi. Runous kurkottaa kielen tuolle puolen, ja epäilemättä myös siihen suuntaan, jonne kristitty maailman pahuutta huokaillessaan tähyää.

-Olli Löytty

Julkaistu
2.6.2019 20:31

Toisenlainen näkökulma uskontodialogiin

Uskontodialogi tarkoittaa eri uskontojen tasavertaista kanssakäymistä. Siihen kuuluu keskustelua ja yhdessä toimimista arkisissa ja virallisissa yhteyksissä. Keskeistä uskontodialogissa on toisen uskonnon ja kulttuurin ymmärtäminen, toiselta oppiminen ja samalla oman katsomuksen tutkiminen. Tavoitteena uskontodialogilla on erilaisuuden hyväksyminen ja rauhan edistäminen yhteiskunnassa sekä ihmisten välillä.  Uskontodialogin tavoite on myös lisätä toisen uskonnollisten näkemysten ymmärtämistä ilman pelkoa siitä, että jompikumpi osapuoli joutuisi tinkimään omista periaatteistaan. Tällaisessa dialogissa ei ole oikeassa olemisen pakkoa eikä toisia yritetä käännyttää, vaan kunnioitetaan toisten näkemyksiä.

Katolista uskontodialogia

Tarve uskontodialogiin syntyi katolisessa kirkossa Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen. Silloin havaittiin, että tarvittiin oikeaa, ei asenteellista, tietoa juutalaisuudesta. Havaittiin, että pahin este uskontodialogille on tietämättömyys. Nykyään kaikkien maailmanuskontojen ja myös alkuperäiskansojen uskontojen kanssa käydään aktiivista keskustelua. Vatikaanin näkemyksen mukaan Pyhä Henki on läsnä myös katolisen kirkon ulkopuolella. Lähtökohtana kaikelle kanssakäymiselle on kunnioitus kaikkien, myös eri uskontojen kannattajien, ihmisarvoa kohtaan. Vain siten voi aito dialogi onnistua.

Kristinuskon sisäinen moninaisuus

Maailmalla on tiedostettu myös kristinuskon sisäisen dialogin tarve. Kristinusko on suurin maailmanuskonnoista, mutta todennäköisesti sisäisesti hajanaisin. Tällaista uskonnon sisäistä dialogia kutsutaan intradialogiksi. Erityisen huolissaan ollaan protestanttisen evankelikaalisuuden asenteesta katolista kirkkoa kohtaan. Katolinen kirkko ja Kirkkojen Maailmanneuvosto nähdään monasti noissa piireissä antikristuksena tai Saatanana. Samanlaista ajattelua on jossakin määrin havaittavissa ihan tavallisten konservatiivien ja liberaalien välillä puolin ja toisin kirkkokunnasta riippumatta. Intradialogille on siis ilmeinen tarve kristinuskon sisällä. Jos koko kristinusko on hajanainen, on myös yksittäisten kirkkokuntien sisällä moninaisuutta. Intradialogille olisi tilausta myös Suomen luterilaisessa kirkossa.

Kaikki kirkkokunnat muodostavat yhdessä yhden pyhän ja yhteisen kirkon. (… unam sanctam catholicam et apostolicam Ecclesiam.) Ollakseen Kirkkojen Maailmanneuvoston jäsen ja siis kristitty kirkko, kirkkokunnan on hyväksyttävä yhteiset uskontunnustukset. Luulisi keskinäisen kunnioituksen jostakin löytyvän. Ainakin teoriassa kaikilla on yhteinen uskon fokus. Yhteistä agendaa on etsitty myös ilmastonmuutoksen torjunnasta. Maailma on kaikille kristityille yhteinen.

Dialogi käytännössä

Yksinkertaisinta dialogia on arjendialogi. Se tapahtuu ruohonjuuritasolla normaalina ihmistenvälisenä vuorovaikutuksena. Tekojendialogilla on selkeä yhteiskunnallinen värityksensä. Se viittaa erityisesti toimivaan uskonnollisuuteen. Varsinainen uskontodialogi on virallista teologista asiantuntijoiden käymää vuoropuhelua. Luonteeltaan tällainen dialogi on akateemista. Omanlaistaan dialogia on spiritualiteettidialogi. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että voi harjoittaa omaa uskontoaan toisen uskonnon kontekstissa. Tällaista voisi olla kristityn harjoittama sisällöltään kristillinen mietiskely buddhalaisessa luostarissa.

Paavi ja uskontodialogi

Paavi Franciscus on osoittautunut varsinaiseksi uskontodialogiseksi akrobaatiksi. Hänellä on selkeä agenda, jonka keskeisinä arvoina ovat ystävyys ja kunnioitus. Hänen uskontodialoginen ohjelmansa on seuraava: 1. Kohtele muiden uskontojen edustajia ystävinäsi, ei niin kuin he olisivat vihollisiasi, 2. Muista, että ihmisarvoon kuuluu olennaisena osana uskonnonvapaus. Uskontodialogisessa opetuksessaan paavi Franciscus korostaa ekologiaa ei teologiaa, köyhien asemaa, oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Voisiko tästä oppia jotakin?

Jarno Parviola
FM, uskonnon lehtori, oppikirjailija