Pelkään mennä lasteni kanssa kirkkoon

Julkaistu 11.10.2022

– Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle Hanna rauhan.

Piian äidin kiharaisen pään ympärille oli asettunut hento valo, kuin sädekehä. Sen synnytti huoneen nurkkaukseen sytytetty yölamppu, mutta salaa toivoin valon lähtevän Jumalasta. Olin 6-vuotias ja yökylässä parhaan ystäväni Piian luona. Hänen äidillään oli tapana siunata meidät illan tullen; seistä kerrossängyn vieressä silmät kiinni ja kämmenet auki, ääni lämpöä täynnä. Niissä hetkissä tunsin olevani valtavan turvassa. Missä voin nähdä Jumalan, kuiskasin kerran kysyvästi ja Piian äiti vastasi, että ihmisten hyvissä teoissa. Seuraavan kerran, kun hän taas siunasi meidät ja sama turvallinen olo valtasi minut, tiesin mistä valo todellisuudessa oli lähtöisin. 

Jos edes kerran elämässään on kokenut olleensa turvassa, haluaa sitä tavoitella aina ja välittää kokemusta myös eteenpäin – esimerkiksi omille lapsilleen. Tästä syystä haluan myös omien 1- ja 5-vuotiaiden tietävän, että Jumala on hyvä ja Jumalan voi nähdä ihmisten hyvissä teoissa. Kuinka helppoa tämä olisi, jos heillä olisi äiti ja isä. Kuinka vaikeaa tämä on, kun heillä on kaksi äitiä. Sateenkaariperheenä täytyy nimittäin olla melkoinen salapoliisi, jos haluaa olla turvassa tämän päivän kirkossa.

Ennen kasteen varaamista kävimme vaimoni kanssa huolellisesti läpi kaikki seurakuntamme papit, heidän taustansa, ja pähkäilimme, ketä uskallamme toivoa kastepapiksi. Kun ilmoitimme lapsemme seurakunnan päiväkerhoon, kahlasimme läpi seurakuntien varhaiskasvatussuunnitelmaa ja pohdimme, miten yhdenvertaisuus mahtaa toteutua käytännön tasolla. Muutaman vuoden kuluttua meillä on tinahääpäivä ja haluaisin jo nyt varata kirkon avioliittomme siunausta varten. Jälleen lisää salapoliisityötä: mihin kirkkoon voimmekaan mennä, ketä pappia uskallamme pyytää?

Moniäänisen kirkkomme sisältä löytyy tavallisten pappien ja messujen lisäksi sateenkaaripappeja, sateenkaariyhteyshenkilöitä ja sateenkaarimessuja. Kaistoja on toisin sanoen useita, ja jotta yhteentörmäyksiltä vältyttäisiin, tulisi jokaisen pysyä omalla kaistallaan. Mutta mitä jos tietoisesti vaihdankin kaistaa? Mitä jos en halua olla mikään sateenkaarierityinen, vaan ihan vain tavallinen perheenäiti, joka hakeutuu oman kotiseurakuntansa toimintaan mukaan. On valtavan raadollista huomata, miten paljon pelkään tehdä niin. Jos joku tuleekin ja lyö lapsiani Raamatulla päähän? Kukaan ei voi taata, etteikö näin kävisi – ei niin kauan, kun kirkko ajelee kaksilla rattailla. Tilanne on siksi kestämätön.     

Missä voin nähdä Jumalan, kuiskaan kysyvästi nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Näen Jumalan siellä, missä sanaa luetaan sydämellä, missä viimeiset tulevat ensimmäiseksi, vähemmistöjä halutaan kuulla ja syrjityt nostaa mukaan. Haluaisin ottaa mukavan asennon ja vain katsella tätä varjon ja valon leikkiä, kuten lapsena tein, mutta enää se ei sovi. Nousen vuoteeltani ja pyydän sinuakin nousemaan. Maailma tarvitsee enemmän valoa.  

Hanna Merikanto

Kirjoittaja on Harjun seurakunnan Kaikkien kirkko -ryhmän seurakuntavaaliehdokas, teologi, suntio ja työelämän asiantuntija.