Onko maallistuminen kirkon loppu vai siemen uuteen avaraan kirkkoon?
Julkaistu 18.11.2022
Kehtaatko kertoa käyväsi kirkossa? Hengellinen elämä kohtaa ajassamme vastustusta. Valistuksen lahjana meille annettu vapaus uskoa korkeampaan voimaan on kääntymässä vaatimukseksi rakentaa yhteiskuntaa, joka on vapautettu kaikesta hengellisyydestä. Hengellisyyden harjoitus halutaan erottaa ja piilottaa muusta yhteiskunnasta.
Kirkko on tehnyt sekularismin leviämisen helpoksi. Se on menettänyt arvovaltaansa antamalla usein ristiriitaisia viestejä tärkeistä sosiaalieettisistä kysymyksistä. Vain harva kirkon jäsen on jaksanut kaivaa esiin sen avaran ja suvaitsevaisen uskon, jota kirkon valtavirta jo julistaa. Yhä useampi kirkon jäsen jää ulkokehälle. Ja heidän hämmennyksensä kasvaa.
Sanotaan, että Suomen luterilainen kirkko on moniääninen. Tämä ei ole aivan totta. Olemme aikanaan hyvin palvelleen evankelis-luterilaisen yhtenäiskulttuurin vankeja, eikä uusille uskon tulkinnoille helposti anneta tilaa. Tämän ajan ihmisten ajattelu on kuitenkin toisenlaista kuin vanhan maailman kylissä. Auktoriteettien aika on ohi. Kaikki tieto maailmasta ei enää tule kirkon kautta. Yhteiskunta on muuttunut moniääniseksi. Mutta kirkko ei ole.
Kirkossa eletään vielä sitkeästi yhtenäiskulttuurin loppuhenkosia. Näemme jatkuvaa vääntöä yksittäisistä opillisista kysymyksistä, jossa väittelyssä äänekäs konservatiivinen siipi näyttää olevan voitolla. Tämän vuoksi toisella tavalla ajattelevat ihmiset, joilla monilla olisi suuri hengellinen kaipaus, jättävät kirkon.
Kirkon julkisuuskuva on pienen konservatiivisen joukon panttivankina. Ja kirkko näivettyy.
Lähtijöille ei ole tihkunut tietoa kirkon sisältä nousevasta avarasta ja suvaitsevaisesta uskon tulkinnasta ja hengellisen elämän mallista. Tuomasmessuissa, hiljaisuuden messuissa ja monissa rukoushetkissä energiaa ei tarvitse käyttää yhteisen pappeuden tai seksuaalisen tasa-arvon saamiseksi kirkkoon. Nämä asiat ovat jo itsestään selvyyksiä. Luterilainen teologiamme on jo nyt osoittanut voimansa elää ajassa ja kykynsä tulkita Jumalan sanaa tämän päivän ihmisten tarpeista käsin.
Miksi perinteinen kapea uskon tulkinta edelleen syrjäyttää avaramman hengellisen näkemyksen? Näyttää siltä, että Jeesusta tärkeämmäksi opettajaksi on nostettu Herran apostoli Paavali. Hänen kirjeitään luetaan kirjainta ja pilkkua myöten. Ratkaisua vaikkapa aikamme suuriin sosiaalieettisiin kysymyksiin ei haeta Jeesukselta vaan hänen apostoliltaan. Sanotaan, että kysymys on Raamatun arvovallasta. Kysymys on kuitenkin maailmankuvasta. Paavalin aikaan ja sen ajan tietämykseen perustuvia tulkintoja ei sanakeskeisen uskon tulkinnan mukaisesti saisi muuttaa piiruakaan.
Tässä tilanteessa uskon syvin olemus ei helposti välity ulkopuolella oleville. Usko ei ole tiettyjen väitteiden totena pitämistä vaan elävän Jumalan kanssa yhteyteen antautumista. Hänen voimassaan elämme ja uudistumme. Tämä omakohtainen oivallus näyttää puuttuvan joiltakin kirkon konservatiiveilta. Ja tietenkin se puuttuu kirkkoa mitätöiviltä ”filosofeilta”.
Saisiko perinteisen Raamatun tulkinnan rinnalle nousta avarampi, tämän ajan ihmisten maailmankuvaa tukeva tulkinta? Voisivatko nämä elää rinnakkain ilman jatkuvaa arvovaltakiistaa ja keskinäisiä harhaoppisyytöksiä? Voisivatko uudistusten jarruttajat viimein antaa tilaa uudenlaiselle kirkolliselle elämälle? Avara kirkko on jo valtavirtaa, vaikkei moni sitä vielä tiedäkään.
Jarmo Rautiainen
Kirjoittaja on 68-vuotias kolmannen sektorin järjestöaktiivi Tampellasta, joka toimii vapaaehtoisena Avoimessa kirkossa ja Tuomasmessussa. Seurakuntavaaleissa hän on ehdokkaana Tuomiokirkkoseurakunnasta.