Lapsena hoida taivahan keskellä vieraan maailman

Julkaistu 29.9.2022

Nuorena nuorisotyönohjaajana olin alakoululaisten – tai kuten silloin sanottiin, varhaisnuorten – leirillä. Mietimme isosten kanssa iltalaulua. Joku ehdotti virttä 563; Ilta on tullut, Luojani. Sanoin, etten oikein pidä siitä, koska siinä puhutaan vieraasta maailmasta, enkä halua opettaa lapsille sellaista kuvaa, että tämä maailma olisi heille jotenkin vieras, vihattava tai muuten vaan kartettava. Yksi autokoulua silloin käynyt isonen puuskahti: ”Kuule, kyllä tuttukin maailma muuttuu ihan vieraaksi, kun sitä katselee ekaa kertaa auton ratin takaa!”. Lauloimme leiriläisille tuon virren.

Ihminen kun katselee elämää aina omasta näkökulmastaan, eikä se edes ole aina sama. Autokoulua aloittaessa maailma avaa uuden ulottuvuuden ja on vieras. Koulun vaihtuessa, muutettaessa, uudessa työpaikassa, sairastuessa, eläkkeelle jäädessä tai perhetilanteen muuttuessa, ihminen on keskellä vieraan maailman.

Kirkon tärkeä tehtävä on auttaa ja kuunnella jokaista ihmistä siinä tilanteessa, jossa hän kulloinkin elää, mutta silti on samaan aikaan muistettava ruokkia toivetta siitä, että ihmistä hoidettaisiin taivaan lapsena: johonkin liittyneenä ja johonkin kuuluvana. Jokainen kastettu lapsi ja nuori on seurakuntalainen ja siksi hänen pitäisi olla kirkolle yhtä tärkeä ja arvokas kuin ne kerhoihin ja leireihin osallistuvat vakiasiakkaat. Muutettavat muuttaen saman pitäisi olla tilanne aikuisten osalta. Jos nämä seurakuntalaiset eivät tule sinne, mihin heitä kutsumme, eikö kutsua silloin pitäisi muuttaa? Eikö niistä hajallaan olevista lampaista ole enää kellään huolta? Jääkö armon sanoma sinne, missä piiri pieni pyörii?

Tätä ajattelua jokaisen äärettömästä tärkeydestä ja mittaamattomasta ihmisarvosta pitäisi kirkon pitää yllä myös rakennetasolla päästä hyödyntämään. Erityisnuorisotyön lakkauttaminen Tampereella ja mm. Saapas-toiminnan alasajo, samoin kuin nykyinen nuorisotyön leirikulttuuri tiilikasakeskuksineen, ovat tämän ajattelun laiminlyönnin hedelmiä, joiden seurauksia maksetaan vielä kauan.

Ymmärrän, että kirkon on tarjottava toimintaa ja tapahtumia, erityisesti kasvatustyössä. Se on arjen diakoniaa, joka toteutuu juuri niin, että lähdetään retkelle tai leirille, mennään metsään, askarrellaan, istutaan tulilla, kokataan ruokaa ja pelaillaan. Se on kirkon sanoman tarjoamista kielellä, jota ihmiseksi kasvava ymmärtää.

Sen sijaan en ymmärrä sitä, miksi kirkko järjestää toimintaa ilman, että sille on tarvetta tai kysyntää. Esimerkiksi erityishuomiota tarvitsevien nuorten leireille olisi paljon enemmän tarvetta kuin mitä nykyään tarjotaan. Se, että potentiaaliset osallistujat eivät ole niitä helpoimpia ja mukavimpia ei pitäisi olla syy heidän ulossulkemiseensa. Eikä se, ettei rahaa ole. Rahaa on aina siihen, mikä katsotaan tärkeäksi.

                             ”Tuokaa kaukaa minun poikani takaisin,

                             maan ääriltä tyttäreni.

                             tuokaa jokainen, joka on kutsuttu minun nimiini,

                             jonka olen kunniakseni luonut

                             muovannut ja valmiiksi tehnyt” (Jes. 43:6b-7)

Kirjoittaja Elias Tanni on koulutukseltaan teologi ja erityispedagogi, ehdokkaana Harjun seurakunnasta, Lamminpäästä.