Kysymys yhdenvertaisuudesta jakaa kirkkoa

Julkaistu 8.11.2022

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoasiat ovat pitkään olleet kirkossa ja sen ulkopuolella keskusteluissa esillä, välillä hyvinkin tunteikkaasti. Kirkon sisälle on syntynyt melkoisia jakolinjoja suhtautumisessa vaikkapa kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen avioliittoon. Kirkon jäsenkatoakin on selitetty kirkon nuivalla suhtautumisella yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon.

Itselleni on viime vuosina konkretisoitunut, että evankelis-luterilainen kirkko on hyvin monitahoinen ja -särmäinen instituutio. Kirkon sisällä on monia liikkeitä ja suuntia. Eri tavalla uskovat suvaitsevat yleensä toisiaan, tekevät yhteistyötä – Jumala on kaikille yksi. Mutta kun tullaan ihmisen yhdenvertaisuuteen, alkavat säilät heilua ja armo tuntuu sananakin vieraalta.

Perhe ja koti ovat kirkon toiminnan keskiössä. Onnellinen perhe ja onnellinen koti ovat kirkon ja yhteiskunnan etu. Mutta haluammeko normein määrittää, milloin onni saa asustaa kodeissa? Mielestäni kirkon pitäisi mahdollistaa hyvä elämä, ei määrittää, millaista sen pitäisi olla.

Yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon korostuminen viimeaikaisessa kirkollisessa keskustelussa herättää pohtimaan ongelmien suhteellisuutta: Jos me suhtautuisimme samalla intensiteetillä köyhyyteen, huono-osaisuuteen, kurjuuteen ja yksinäisyyteen ympärillämme ja tekisimme työtä asiaintilan korjaamiseksi, olisi meillä monta onnetonta ihmistä vähemmän. Kun Euroopassa soditaan, maailmalla nähdään nälkää, kansoja riistetään ja sorretaan, niin onko kohtuullista, että tärkeämpää meille on torjua kahden ihmisen onni.

Armo on hieno sana ja sillä on tärkeä merkitys Raamatussa ja uskossamme. Armo kantaa.    

Juha Ruotsalainen

Kirjoittaja on pian 65-vuotias tamperelainen diplomi-insinööri, Hhj-kurssin käynyt
hallitusammattilainen ja vapaaehtoistyöntekijä. Seurakuntaneuvoston ja kirkkovaltuuston ehdokkaana hän on Tuomiokirkkoseurakunnassa.